Miten pitää isovanhemmat mukana arjessa?
Kolmen sukupolven naiset luovat yhteisiä ruokamuistoja ja vaihtavat reseptejä. Lue, millaista on arki Marjasen ja Tuovisen perheessä.
Sirkkoja ja muita hyönteisiä, niitä Leena Marjanen, 78, ei suostu syömään, mutta lähes kaikkea muuta kyllä. Siitä hän kiittelee tytärtään Jonna Tuovista, 48, jonka perheen ruokapöydässä hän on tutustunut eri maiden ruokakulttuureihin.
– Jonnan perheessä tykätään kokeilla uusia makuja. Jonnan mies Timo tekee usein kaikenlaisia hyviä aasialaisia ruokia, Leena kehuu.
Leena Marjasen kerrostalokoti sijaitsee meren läheisyydessä Itä-Helsingissä, ja Tuovisten perhe asuu vain muutaman kilometrin päässä. Äiti ja tytär tapaavat tiheästi, ja he myös syövät usein yhdessä.
– Eniten juhlapäivinä, mutta välillä myös arkena. Äidin synttäreitä vietettiin viimeksi syyrialaisessa ravintolassa, Jonna kertoo.
Leenalla on myös Jonnan tytärten, Ellin, 18, ja Elsan, 14, kanssa säännöllisesti ruokatreffit. Kumpaakin tyttärentytärtään Leena-mummi tapaa kahdestaan pari kertaa kuussa. Silloin mennään vaikkapa pastalle tai sushille.
– On aina tosi kiva nähdä mummia kahdestaan. Tulee juteltua ihan eri asioita kuin silloin, jos Elli tai muu perhe on mukana, Elsa kertoo.
– Ehdin harmikseni nähdä nykyään mummia aiempaa harvemmin pitkien työvuorojeni takia. Mutta on aina ihanaa keskustella mummin kanssa, vaikkapa politiikasta tai mistä vaan, sanoo Elli.
IÄKÄS ÄITI ON TÄRKEÄ TUKI
Kun Elli ja Elsa olivat pieniä, Leena-mummi oli tiiviisti mukana Jonnan perheen arjessa.
– Kaveritkin ovat aina tunteneet mummin, ja päiväkodissa ja rappukäytävässä he moikkasivat häntä. Ja jos meille Ellin kanssa tapahtuu jotain merkittävää, äiti soittaa siitä ensin mummille, ja sitten mummi heti soittaa meille. Se on kiva juttu, Elsa sanoo.
Leena sanoo olevansa onnekas, kun on saanut asua ja asuu edelleen lähellä Jonnan perhettä. Hänen miehensä eli Jonnan isän kuolemasta on jo liki 40 vuotta.
Jonnalle Leena-äiti on ollut tärkein ystävä ja tuki elämän eri vaiheissa. Äidin inspiroimana Jonna valitsi aikoinaan ammattinsakin. He ovat kumpikin iho- ja allergiatauteihin erikoistuneita sairaanhoitajia ja olleet samalla poliklinikalla töissäkin. Leena jäi eläkkeelle osastonhoitajan tehtävästään vuonna 2007.
– Soitan äidille päivittäin. Kyselen, miten hänen päivänsä on mennyt ja kerron, millainen päivä minulla oli. Hänelle voin soittaa aina, jos minulla on jotain purettavaa mielen päällä, Jonna kertoo.
– Jonnalla on upea luontainen kyky olla hoitaja, sillä hän on niin empaattinen ja haluaa aina huolehtia muista, Leena kuvailee tytärtään.
RAKKAUS KOKKAILUUN PERIYTYY
Rakkaus ruokaan ja ruoanlaittoon on yhdistänyt Leenaa ja Jonnaa jo siitä lähtien, kun Jonna ja hänen siskonsa olivat pieniä. Leena-äiti leikkeli lehdistä reseptejä ja liimasi niitä vihkoon. Ruoka tehtiin kotona aina itse, ja Leena oli tarkkana, mistä kaupasta haetaan mitäkin aineksia. Ruoan kun piti olla hyvää, mutta ei liian kallista.
– Äidin reseptivihkot ovat legendaarisia kokoelmia klassikkoruokia. Edelleen äiti huikkaa minulle, jos on nähnyt hyvän ohjeen lehdessä. Äidiltä on peräisin arvostukseni ruoanlaittoa kohtaan, Jonna kertoo.
Leena tekee yhä silloin tällöin samoja lempiruokiaan kuin vuosikymmeniä sitten: silakkapihvejä, kaalikääryleitä ja erilaisia keittoja.
– Mutta ei yksin asuvana viitsi kovin usein enää tehdä kaalikääryleitä, ne kun ovat aika työläitä, vaikka ovatkin niin ihania! Leena tuumaa.
Jonna kertoo, että etenkin lasten ollessa pieniä hän huolehti usein perheen arkiruoista ja puoliso otti vastuuta viikonloppuruoista.
– Aika paljon tuli väsättyä makaronilaatikkoa, lihamureketta ja muita perusruokia. On ihanaa, kun mieheni jaksaa suunnitella huolella viikonlopun menukokonaisuuksia, Jonna kiittelee.
Perheen esikoinen Elli on kala-kasvissyöjä, ja Jonna on kannustanut Elliä opettelemaan itse kasvisruokien kokkailua. Viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut Elli suunnittelee jo omaan kotiin muuttamista, ja siksikin ruoanlaittotaidoille on tarvetta. Etenkin erilaiset kasvispastat ovat Ellin suosikkeja.
– On ihanaa kokkailla muille ihmisille ruokaa, ja odotan, että pääsen kutsumaan omaan kotiinkin perhettäni ja kavereita syömään, Elli sanoo.
JUMPPAA JA MARTTAILUA
Tyttärenperheen lisäksi lähes kahdeksankymppisen Leenan pitävät aktiivisena monet harrastukset. Hän toimii muun muassa kaupunginosansa Martta-yhdistyksessä, joka järjestää paljon hyväntekeväisyystilaisuuksia, myyjäisiä ja muita yhteisiä tapaamisia. Ystäviensä kanssa hän käy teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa.
– Silloin kun olemme kunnossa. Aika usein on nykyään jollain joku lonkkavaiva tai vastaava, joka saattaa estää menemiset, mutta sellaista se on. Onneksi olen saanut itse olla aika hyvässä kunnossa tähän saakka, Leena sanoo.
Leenalla on tapana jumpata kotonaan, ja kävelemistä hän rakastaa. Ja Leena-äiti oli se, joka joitakin vuosia sitten innosti Jonnan käymään kuntosalilla. Äiti ja tytär ovat käyneet toisinaan yhdessäkin salilla.
– Äiti osti minulle lahjakortin kuntosalille, mitä joku olisi voinut pitää vähän tarpeettomana vihjailuna. Minä otin sen rakkaudenosoituksena, sanoo Jonna nauraen.
HUUMORIA JA HYVIÄ JUTTUJA
Pääsiäispyhinä ja jouluisin Leena-mummi ja Ellin ja Elsan mumma heidän isänsä puolelta tulevat Tuovisille.
– Meillä syödään jouluaattona kalapöydän lisäksi muutakin kuin perinteisiä jouluruokia, esimerkiksi risottoa ja tonnikalapihvejä. Tapanina tulemme sitten äidin luokse, kun hän tekee silloin perinteiset laatikot, Jonna kertoo.
Elsan mielestä mummin perunalaatikko on maailman parasta, ja myös Ellin mielestä laatikoita pitää ehdottomasti saada joulun aikaan. Välittäminen ja halu olla yhdessä kuuluu kaikkien neljän naisen puheissa. Elli ja Elsa ovat yhtä mieltä siitä, että läheinen suhde isovanhempiin antaa uusia näkökulmia sukupolvien välillä ja lisää kaikkien hyvinvointia. Ja lopulta kyse on pienistä ja arkisista asioista.
– Vaikka asuisit kaukana, niin aina voit soittaa tai laittaa viestin, Elsa sanoo.
– Kymmenen minuutin puhelukin riittää, jos ei muuta ehdi, Elli jatkaa.
– Isovanhemman kanssa on tärkeää jakaa arkea, se osoittaa rakkautta. Ei tapaamisista tarvitse aina olla jotain konkreettista hyötyä, vaan läsnäolo on tärkeintä, Jonna lisää.
Elsa kertoo, että heitä yhdistää mummin kanssa erityisesti huumori, ja Elli puolestaan on kuulemma yhtä sosiaalinen ja puhelias kuin mumminsa ja äitinsä.
– Joo, meidän seurassa saa kyllä pitää puolensa, että saa suunvuoron, Jonna toteaa, ja Elsa pidättelee nauruaan sohvalla äitinsä vieressä.
– Se pitää kyllä paikkansa! Leena toteaa.