Estä nuoren syrjäytyminen
Muusikko Samae Koskinen löysi nuorena musiikista keinon purkaa pahaa oloaan ja sanoittaa ahdistustaan. Monelle nuorelle yksinäisyys voi olla ensimmäinen sysäys kohti syrjäytymistä
NAANTALILAISEN KOULUN kalastuskerhossa pojat lähtevät yhdessä merelle. Siellä ujoimmatkin alkavat jutella ennen pitkää, tai ainakin viettävät aikaa samanhenkisten seurassa. Välitunneilla tulee juttua kalastuksesta, ja kerholaisten into näkyy ulospäin. Syntyy myönteinen kierre: noilla on kivaa, eli noiden seurassa kannattaa hengailla.
– Tällainen kerho on loistava idea! Se synnyttää ryhmän ja sen sisälle yhteenkuuluvuutta. Erityisesti pojat kokevat yläasteiässä emotionaalista yksinäisyyttä eli heillä on tunne, että eivät voi jakaa asioita toisten kanssa, Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila sanoo. Hän on tutkinut nuorten elämää ja nostanut esiin lasten ja nuorten yksinäisyyttä kirjassa Kavereita nolla.
Nuorten syrjäytymistä tutkittaessa viitataan usein yhteiskunnallisten järjestelmien, kuten koulutuksen ja työmarkkinoiden, ulkopuolelle jäämiseen ja elämänhallinnan ongelmiin. Kun nuorilta itseltään kysytään, he mainitsevat tärkeimpänä syrjäytymisen syynä ystävien puutteen.
– Lapselle ja nuorelle pahinta on yksinäisyys ja tunne, että kukaan ei välitä. Kaikki haluavat kuulua johonkin porukkaan, Junttila huomauttaa.
Yksinäisyys on melko yleistä, sillä koululaisista joka viides kokee yksinäisyyttä jossakin vaiheessa. Se tarkoittaa, että luokan 20 oppilaasta jopa neljä saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi. Tämä tieto voi auttaa yksinäistä lasta tai nuorta: en ole sittenkään niin kovin erilainen kuin muut.
NUORUUDEN TAPAHTUMAT ovat määritelleet tavallaan koko elämääni, kertoo laulaja-lauluntekijä Samae Koskinen. Hän sairastui teini-iässä paniikkihäiriöön ja eristäytyi – tai eristettiin – muusta maailmasta kokonaan.
– Minusta liikkui huhuja, että käytin huumeita, vaikka oikeasti olin sairas. Minut sysättiin kaveripiiristä syrjään.
Koskinen pelkäsi kaikkea mahdollista, muun muassa kuolemaa.
– Nukuin muutaman tunnin yössä, ja elämäni oli jatkuvaa paniikkikohtausta. Se oli epätodellista aikaa, josta en edes oikein muista mitään. Elin ihan sumussa.
"Olin vain kotona ja irti kaikesta, jonka olin kokenut tutuksi siihen asti."
Kuudenteen luokkaan asti Koskisen elämä oli ollut ”ihan mahtavaa”, lempeää ja ystävällistä. Yläasteelle siirtyminen oli raju, koska koulun yhdeksäsluokkalaiset kiusasivat seiskoja väkivaltaisesti ja täysin sattumanvaraisesti.
– Niskassa leijui jatkuva pelko. Aloin tuntea ulkopuolisuutta, ja omanarvontuntoni oli mennyttä. Se oli murskaavaa.
Nuorten elämä Koskisen lähipiirissä oli päihteiden ja väkivallan turruttamaa. Opettajat eivät uskaltaneet puuttua. Samaan aikaan kotonakin kuohui.
Musiikista tuli teini-ikäiselle Koskiselle keino päästää pahaa oloa ulos ja sanoittaa ahdistustaan.
– Tein nauhoituksia, joissa huudan käsittämättömiä tekstejä. Se antoi kielen kommunikoida itseni kanssa.
Koskinen kävi myös terapiassa. Voimistuttuaan riittävästi hän uskalsi kohdata ulkopuolisen maailman. Hän muutti toiselle paikkakunnalle ja päätti aloittaa lukio-opinnot. Opiskelu auttoi takaisin normiarkeen.
– Kampesin itseni elävien kirjoihin. Hyvinkään yhteis-lyseon rehtori toivotti minut huonosta todistuksestani huolimatta tervetulleeksi kouluun sanoen, että ymmärtää tilanteeni. Se oli valtava asia minulle ja hieno teko häneltä.
– Koko nuoruus oli ollut siihen asti näköalatonta, enkä tiennyt, mitä alan tehdä. Lukio sai minut sairasteluvuosien jälkeen takaisin rytmiin.
Lukion jälkeen Koskinen asioi Kelan kanssa ja kävi turhauttavan tuntuisilla työvoimatoimiston kursseilla ja luennoilla.
Elämänura alkoi kuitenkin hahmottua: Koskinen suoritti siviilipalveluksen kirjastossa ja sai sieltä sen jälkeen töitä. Samaan aikaan musiikki otti yhä suuremman roolin elämässä. Lukioiässä Koskinen oli löytänyt omanhenkisiä ihmisiä ja perustanut bändin. Hiljalleen musiikista tuli hänelle ammatti.
MAAILMA ON MUUTTUNUT Koskisen nuoruudesta, mutta nuorten ongelmat eivät juurikaan. Näin kertoo keväällä eläkkeelle jäänyt suunnittelija Päivi Anunti, joka työskenteli 43 vuotta Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa ja nuorten kanssa.
– Ongelmat ovat olleet samankaltaisia vuodesta toiseen. Maahanmuuttajien määrä on kasvanut, mutta se taitaa olla niitä harvoja muutoksia.
Suurin osa nuorista voi hänen mukaansa todella hyvin. Perustoiminnot, kuten vanhempien tuki, koulut, vapaa-ajanviettomahdollisuudet esimerkiksi nuorisotaloilla ja muu sellainen kantavat ongelmien yli. Sitten on ryhmä nuoria, joilla on yksinäisyyttä, kouluongelmia, vanhempien tuen puutetta, rikoksia ja huumeita.
Anunti on huomannut, että kiire ja hektisyys ovat tulleet elämään – niin aikuisilla kuin nuorillakin.
– Nuorilla, kuten meillä aikuisillakin, on liikaa kaikkea: monia harrastuksia, vastuita ja niin edelleen. Hektisyydelle on vaikea panna pistettä.
Kasvatustehtävä on ainutlaatuinen mahdollisuus. Siihen kannattaa tarttua, kun lapset ovat pieniä.
Perheen kiire voi altistaa nuorta syrjäytymiselle, koska kaiken keskellä lapsesta voi tulla näkymätön.
– Ulkopuolisuutta kokevia lapsia yhdistää usein tilanne, jossa aikuisilla ei ole aikaa eikä kukaan näe heitä.
Etenkin vaikeina hetkinä on tärkeintä olla olemassa lasta varten ja osoittaa se. Lapsi tai nuori selviää helpommin mielenterveyden ongelmista, kun saa vanhemmalta tai muulta aikuiselta apua ja tukea.
TUEN ANTAMINEN TEINILLE ei aina tunnu helpolta, koska nuoruuteen kuuluu itsenäistyminen ja erkaantuminen vanhemmista. Vaikka isä tai äiti olisi läsnä ja nuoren käytettävissä, voi silti jäädä epäselväksi, miten lapsella oikeasti menee. Nuori kun ei aina avaudu ongelmistaan helposti.
Vetäytyvä käytös on yksi hälytysmerkki: nuori ei halua enää puhua kaverisuhteistaan tai mistään muustakaan. Silloin hienovaraisuudesta on apua, vaikka kuinka tekisi mieli saada lapsesta heti jotakin irti voidakseen auttaa.
– Jos lapsi on ahdistunut, pitää välttää tiukkaamista. Se voi saada hänet sulkeutumaan kokonaan ja ottamaan ”kaikki on hyvin, eikä ole ongelmia” -moodin, kasvatuspsykologi Niina Junttila neuvoo.
Vanhemman ei pitäisi ahdistua pelosta, että lapsen elämä luisuu sivuraiteelle. Ainakaan omaa ahdistusta ei pitäisi näyttää lapselle. Tilanne voi muuttua paremmaksi aikuisen tuella, ja usein niin käykin.
On tärkeä muistaa, että lapsen ahdistus ei ole sama asia kuin lapsi itse.
– Ahdistunut lapsi on tavallaan kipeä. Lapsella voi olla korvatulehdus tai masennus, mutta ongelmana on aina sairaus tai sen oireet, ei lapsi itsessään.
Vanhemmat voivat tukea lastaan niin, että he ovat läsnä ja kuuntelevat lasta. Jos lapsi on ahdistunut vaikka ystävien puutteesta, siitä voi jutella kaikessa rauhassa. Lapsen olo pitää ottaa tosissaan, ilman minkäänlaista vähättelyä.
Vaikka joskus voi tuntua, että juttelu kaikuu kuuroille korville, aikuisen ajatukset ja kokemus ihmissuhteista voivat oikeasti auttaa. Lapsi ja nuori tarvitsee aikuista sanoittamaan omia ja toisten tunteita. Aikuinen voi kertoa omista kokemuksistaan tai puhua yleisemmin ihmisten tavasta toimia ja ajatella.
– Lasten ja nuorten ei tarvitse aina puhua, mutta he kuitenkin kuuntelevat, vaikka saattaa näyttää siltä, että ei voisi vähempää kiinnostaa.
KOULUILLA OLISI OPPILAIDEN mukaan petrattavaa. Niina Junttila oli mukana projektissa, jossa nuoret kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Vain seitsemän prosenttia koki, että vanhemmat eivät välitä, mitä nuorelle kuuluu tai miten hänellä menee. Sen sijaan jopa 44 prosenttia yläkoululaisista koki kouluterveyskyselyn mukaan, että opettajat eivät välitä.
– Se on huolestuttavaa. Kyselyssä tuli ilmi, että oppilaat toivoisivat opettajan edes joskus kysyvän, että miten menee. Osa opettajista ei kysy koskaan.
Ehkä nykyiset sääntöviidakot ja määräykset esimerkiksi oppilaiden tietosuojasta ovat estäneet opettajia olemasta ihmisiä ihmisille. Kohtaaminen on unohtunut, ja digilaitteetkin ovat tulleet väliin.
Opettajien ja muun kouluhenkilökunnan osallistumisesta on valtavasti hyötyä, sillä peruskoulu tavoittaa lähes kaikki lapset ja nuoret. Koulu voi tukea lapsen ja nuoren elämää ja ehkäistä syrjäytymistä, eikä mahdollisuutta kannata heittää hukkaan.
Päivi Anunti kertoo valinnaisaineesta, Kaikki käy koulua -ryhmästä, joka on suunnattu yläasteikäisille. Tyttö- ja poikaryhmät kokoontuvat kerran viikossa vuoden tai kahden ajan. Ryhmässä syödään, jutellaan ja käydään tutustumassa oppilaitoksiin. Opettaja ja nuoriso-ohjaaja voivat viritellä tukea nuorelle ilman, että hän leimautuu.
– Ryhmä voi olla viikon paras hetki, ja sen ansiosta elämään on tullut aivan uusia mahdollisuuksia: nuori on esimerkiksi suorittanut peruskoulun ja päässyt jatko-opintoihin. Oma elämä on selkeytynyt, Anunti kuvailee.
Hänen mukaansa avun saaminen on tehty joiltakin osin turhan vaikeaksi ja pitkälinjaiseksi.
Pienikin tuki - aikuisen huomio - riittää usein kriittisessä vaiheessa auttamaan nuorta.
– Pienryhmässä, jossa on hyvä yhteisö, on valtavasti voimaa. Isossa luokassa oppilas ei tule nähdyksi, mutta pienryhmässä on aivan eri mahdollisuudet tulla kuulluksi.
Muutenkin paikat, joissa lapsi tai nuori pääsee osallistumaan, tekemään merkityksellisiä asioita ja tuntemaan itsensä tärkeäksi, ehkäisevät pahaa oloa ja syrjäytymistä.
– Kaikki rakenteet, joissa luodaan aikuisten tuella mahdollisuus lapselle olla mukana, ovat hyviä. Hyvä partionjohtaja tai urheiluvalmentaja on aarre, koska hän pystyy tarjoamaan turvallisen ryhmän.
JOUKKUEURHEILUSSA ON MAHDOLLISTA tukea esimerkiksi sellaisia lapsia, jotka ovat koulussa joutuneet syrjityiksi, koripallovalmentaja Niko Kirjonen uskoo.
– Yritän valmentajana huolehtia siitä, että joukkue on ryhmä, jonka sisällä ei syrjitä ketään. Toivon, että pelaajat moikkaavat aina toisiaan ja ovat kavereita myös harkkojen ulkopuolella.
Voi olla, että nuori lähtee treeneihin ennen vanhempien tuloa töistä, ja ensimmäinen aikuinen, jonka hän kohtaa esimerkiksi kurjan koulupäivän jälkeen, on oma valmentaja. Valmentajan tehtävä on luoda ilmapiiri, jossa nuori kokee voivansa jutella myös vaikeista asioista.
– Meillä on tapahtunut sellaista, että korisharkoissa koulukiusattu on päässyt mukaan porukkaan. Hän on jopa kertonut treeneissä tapahtumista, ja olemme voineet olla yhteydessä kotiin siitä, mitä koulussa kävi. Lapsi on niissä tapauksissa kokenut ilmapiirin riittävän turvalliseksi, ja olen ollut siitä iloinen.
Kirjosen espoolaisessa seurassa Leppävaaran Pyrinnössä halutaan, että kaikki pääsevät pelaamaan. Kilpaurheilussa tasoerot voivat olla omiaan lisäämään syrjintää, mutta Kirjonen on keksinyt tähän ratkaisun.
Harjoittelu rakennetaan niin, että kaikki saavat haasteita ja myös kohtaavat toisiaan harjoituksissa. Esimerkiksi yksi vastaan yksi -harjoituksissa on järkevä laittaa vastakkain samantasoiset pelaajat, mutta heittotreeneissä parina voi olla eri vaiheessa harrastusta oleva lapsi tai nuori.
– Näin he kokevat kuuluvansa samaan joukkueeseen, vaikka toinen olisikin taitavampi.
Turnauksissa ja leireillä porukka ryhmäytyy eli pelaajat löytävät toisiaan. Myös harjoitukset voi rakentaa niin, että mahdollisuus vuorovaikutukseen syntyy luontevasti.
Valmentajan on Kirjosen mukaan pystyttävä huomioimaan jokainen pelaaja, mutta myös pelaajien keskinäinen huomioiminen kantaa tulosta.
– Rakennan treenien sisään kohtaamisia pelaajien kesken. Aloitan monesti harkat leikillä. Esimerkiksi Seuraa johtajaa -leikissä pelaajat näkevät toisensa eli tulevat nähdyksi.
Kirjonen valmentaa erityisesti tyttöjä. Hän on huomannut iän vaikutuksen mielialaan ja huolien määrään.
Siinä missä 12-vuotiaat ovat vielä avoimia ja iloisia, 13-vuotiaat osoittavat enemmän harmistustaan, eivätkä välttämättä kerro, mikä vaivaa. Jos nuori vastaa aina vain, että ”hyvin menee”, Kirjonen ei koe saavuttaneensa riittävää luottamusta. Jos juttua tulee enemmän ja pidempiä tarinoita, hän on tyytyväinen.
SAMAE KOSKINEN HAVAHTUU usein ihmettelemään, miten elämä lopulta menikin niin hyvin. Teinivuosien syrjäytyminen kulkee jollakin tavalla aina mukana, mutta hän käänsi ongelmat vahvuudekseen.
– Elän nyt etuoikeutettua elämää. Olen tasapainoinen pienen onnellisen pojan isä. Teen elääkseni asiaa, jota pidän mielekkäänä, nelikymppinen muusikko pohtii.
Omalle viisivuotiaalle pojalleen Samae Koskinen haluaa tarjota turvallisen kodin ja läsnäolonsa. Kodista, jossa on hyvä olla, kumpuaa terve itsetunto ja mahdollisuus kestää elämän kolhut.
– Rakennamme pojalle varmuutta tulevaisuuteen, vaikka hän on vielä pieni. Teen kaikkeni, että hän tuntee itsensä ihmiseksi ja hänen turvallisuudentunteensa on sementoitu.
Koskinen uskaltaa itsekin uskoa hyvään elämään. Hän jopa ymmärtää jollain tasolla kiusaajiaan, jotka eivät nuoruuden kuohuissa ehkä tajunneet, mitä tekivät.
– Haluan nähdä toivoa monissa asioissa, enkä pelkää enää. Unelmoin aikakoneesta, jolla pääsisin sanomaan nuorelle meikäläiselle, että kyllä se lopulta helpottaa. Kokemukset auttavat ymmärtämään omia heikkouksia ja vahvuuksia paremmin ja jopa elämään niiden kanssa. Elämä tuntuu olevan sarja erilaisia vaiheita, joista yksikään ei kestä ikuisesti.