Vesa Vierikko: Rakkaudesta rooleihin
Näyttelijä Vesa Vierikko on tehnyt unohtumattomia rooleja näyttämöllä ja valkokankaalla. Seitsemän lapsen isä uskoo, että ilman perhettään hän olisi luisunut sivuraiteille.
ME KATSOMME näyttelijä Vesa Vierikkoa teatterilavalla, valkokankaalla ja televisiossa kuin vanhaa ystävää. Liikutumme, huvitumme ja eläydymme, kun hän heittäytyy rooleihinsa.
Mutta sitä emme ole tienneet, että näyttämön hiljennyttyä Vierikko katsoo meitä – kehitellessään uutta roolihahmoa.
– Tykkään tarkastella ihmisiä. Istun ja seuraan heidän tekemisiään olutlasin äärellä. Mietin, mitä voisin käyttää roolissani esimerkiksi ohi kulkevasta miehestä. Tulisiko hahmooni mitään lisää, jos hänellä olisi samanlaiset sandaalit ja pitkähihnainen kassi olalla kuin tuolla miehellä.
Roolihenkilön työstäminen on hänelle nautinnollinen vaihe teatterityössä. Näytteleminen pohjautuu käsikirjoitukseen, jossa on repliikit ja tapahtumat. Näyttelijä puhaltaa hahmoon henkeä ja antaa sille sielun.
– Otan aina innostuneena uuden roolihahmon haasteen vastaan. Minulla on hyvä olla, kun harjoittelen.
LAPPEENRANNASSA SYNTYNYT, Tampereella varttunut ja Helsinkiin asettunut Vierikko on tätä nykyä freelancer, joka näyttelee Ryhmäteatterin ja Kansallisteatterin tuotannoissa. Syyskuun puolivälissä Kansallisteatterissa tulee ensi-iltaan hänen esikoisohjauksensa, Mika Waltarin Gabriel.
– En ole ikinä aiemmin ohjannut ammattiteatterissa, mutta tunnen näytelmän tosi hyvin, joten lupauduin.
Ohjaaja tarvitsee enemmän psykologista silmää kuin näyttelijä, Vierikko kertoo uudesta aluevaltauksestaan. Hänelle hyvin toimiva työryhmä on välttämättömyys.
– Roolituksessa on oleellista, että ihmisten kemiat sopivat yhteen. Oikeassa porukassa ei tarvitse valita sanojaan ja ihmiset osaavat nauraa itselleen. Itseironia ja suorapuheisuus ovat tärkeitä taitoja.
Vierikosta ei erotu lainkaan teatteridiivan elkeitä, vaan koko olemus huokuu ystävällisyyttä ja lempeyttä. Ja kyllä, hän nauraa tuon tuosta itselleen.
62-vuotias Vierikko odottaa malttamattomana mahdollisuutta ryhtyä nostamaan eläkettä, vaikka ei aiokaan lopettaa näyttelemistä. Hän on jo vähentänyt töitä, jotta aikaa jää hengähtämiselle ja perhe-elämälle.
Kotona kasvavat 13- ja 11-vuotiaat pojat sekä 9-vuotias tyttö, joita Vierikko on usein vastassa koulupäivän jälkeen ja valmiina viemään harrastuksiin Kati-vaimon ollessa päivätyössä.
PERHE ON AINA ollut Vierikolle tärkeä motivaation lähde ja voima, joka on pitänyt hänet konstailemattomana teatterimaailman humusta huolimatta. Päästessään Teatterikouluun 18-vuotiaana Vierikko oli jo isä ja aviomies. Kahdesta avioliitosta on syntynyt yhteensä seitsemän lasta, joista vanhin on jo 43-vuotias. Lapsenlapsia on viisi.
"Minulla on iso perhe elätettävänä, joten minun on ollut pakko tehdä kaikki mahdollinen työ."
– Vain harvoin olen kieltäytynyt töistä, eikä olisi silloinkaan pitänyt, koska rahoille olisi ollut käyttöä, hän nauraa.
Sitten Vierikko vakavoituu hetkeksi.
– Ilman perhettä olisin luisunut sivuraiteelle. Kiitän heitä siitä, että olen pystynyt tekemään tätä rakastamaani työtä.
Vierikko sanoo olevansa avarakatseinen ja rauhallinen isä, joka yrittää ymmärtää nykymaailmaa. Vain harvoin, mutta joskus, hänestä sukeutuu tulisieluinen kasvattaja.
– Haluan, että lapseni oppivat pitämään huolta toisistaan ja sisäistävät, että ketään ei saa jättää yksin. Sama sääntö pätee aikuisenakin.
AIEMMIN VIERIKON PERHE vietti kesiä Helsingin Suomenlinnassa, kun Ryhmäteatteri harjoitteli ja esiintyi siellä.
Nyt Vierikko ei tee enää kesäisin teatteritöitä, koska lomailee perheensä kanssa Kangasalla mökillä tai seilaa Martti Suosalon ja Matti Iäksen kanssa kolmikon yhteisellä purjeveneellä.
– Purjehdus on hyvä tapa irrottautua silloin tällöin perhearjesta. Lisäksi kaipaan työpäivien jälkeen tunnin omaa aikaa. Sillä tavalla pääsen eroon endorfiinin täytteisestä tilasta, joka syntyy näyttelijän työssä.
Elokuvat filmataan yleensä kesäisin. Toissa kesänä kuvattu Olavi Virta -elokuva saa ensi-iltansa lokakuun 3. päivä. Siinä Vierikko esittää äänilevyjen tuottaja Niilo Saarikkoa, jolla oli suhteita Saksaan ja Ruotsiin.
– Elokuva on Olavi Virran ja hänen vaimonsa tarina, ja minulla on siinä sivurooli. Esittämäni hahmo on todellinen henkilö, levykauppias Saarikko, joka tuotti Olavi Virran levyjä. Käteni olivat aika sidotut. En voinut improvisoida ja viedä roolia omaan suuntaani, kun henkilö on todellinen.
Risto Räppääjä-elokuvia kuvatessa koko Vierikon perhe on viime vuosina matkannut länsirannikolle isän työn perässä.
– Risto Räppääjien Lennart Lindbergin roolit ovat suosikkejani. Niissä on hyvä käsikirjoitus ja tiedän aina, miten pitää näytellä. Lisäksi työryhmä on tosi mukava. Mikäs siinä, viettää pari kesäviikkoa Naantalissa kuvausten ajan!
NUOREMPANA VIERIKKO ajatteli, että teatterilla voisi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen epäkohtiin. Nyt hän pohtii, että teatterilla voi vaikuttaa korkeintaan yksilöön. Taiteilijan tehtävä on tarkkailla ja kommentoida.
– Kun aloitin näyttelijänä 1970-luvun lopulla, teatteri oli poliittista. Olin silloin jo nuori isä ja ajattelin, että yhteiskunnallisuus kuuluisi teatteriin. Mutta pian huomasin, että teatterin ensisijainen tehtävä on näyttää epäkohdat, ei puuttua niihin. Teatterin tehtävä on myös viihdyttää.
"On selvä, että heikkoja pitää puolustaa. Se on ajatuksena paljon laajempi kuin jokin poliittinen aate."
Vierikko haluaa puolustaa esimerkiksi lapsia ja syrjäytyneitä.
– Ei ole kovin usein ihmisen oma syy, että jää kaiken ulkopuolelle. Yhteiskuntaamme pitäisi muuttaa niin, ettei kukaan syrjäytyisi.
Vierikko kuuluu Greenpeaceen ja Lastenklinikoiden Kummeihin.
– En silti ole aktivisti. Olen näyttelijä.
Perheellisen miehen yhteiskuntakritiikki putoaa suomalaiseen koulujärjestelmään, jonka yksi kestopuheenaihe on kesälomat.
– Asia on selkeä: kesäloman pitäisi alkaa kesäkuun alussa ja päättyä elokuun lopussa. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa, ja kesä lapsen parasta aikaa, eikä sitä pidä kuluttaa koulussa odottamassa kevätjuhlia.
Vierikko haaveili kouluaikana arkkitehdin urasta. Hän on taitava piirtäjä, mutta koska matematiikka ei ottanut onnistuakseen, elämälle piti löytää uusi suunta. Hän liittyi silloisen parhaan ystävänsä Jarno Sinisalon innostamana harrastajateatteriin kotikaupungissaan Tampereella.
– Tajusin 15-vuotiaana, että minusta ei tulekaan arkkitehtiä. Harrastajateatterin ohjaaja sanoi, että minusta voisi tulla näyttelijä, kun kysyin asiaa häneltä. Se oli sillä päätetty. Siitä lähtien olen keskittynyt teatteriin.
Vierikon lapsista vanhin on lääkäri, mutta seuraavat päätyivät osin isänsä jalanjäljille: yksi näyttelijäksi, toinen kuvaaja-ohjaajaksi ja kolmas käsikirjoittajaksi.
– Jokainen vanhemmista lapsistani löysi itse uransa, enkä minä patistanut. Nuoremmillekin toivoisin, että löytäisivät itsensä ja pääsisivät sellaiseen ammattiin, josta tykkäävät.
NÄYTTELIJÄTYÖN JUURET ovat Vierikolla Ryhmäteatterissa, jonka tarina alkoi jo Teatterikoulussa. Sinne Vierikko pääsi 18-vuotiaana suorittamaan näyttelijän teatteritutkintoa ja valmistui vuonna 1980. Yksi Ryhmäteatterin perustajajäsenistä Arto af Hällström ohjasi tuolloin oman aikansa kulttinäytelmän Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet.
– Tuolloin oli vallalla ajatus, että teatterin pitää ottaa kantaa. Pete Q oli toisenlainen. Vasemmistopiirit loukkaantuivat, koska teimme näytelmän ilman sen syvempää sanomaa. Se oli teatterivallankumous.
Samaan aikaan kun Vierikko painoi teatteritöitä nuoruuden vimmalla, rakensi Ryhmäteatteria ja loi omaa uraansa, kotona odotti perhe, neljä pientä lasta ja Ilona-vaimo.
Hän teki paljon töitä myös siksi, että Ilona halusi hoitaa lapsia kotona.
– Näin tuohon aikaan lähinnä nukkuvia lapsia, koska päivät venyivät ja olin viikonloput töissä. Mutta turha sitä on enää harmitella. Minulla on nykyään hyvät suhteet lapsiini.
VIERIKKO ON nähty lukuisissa elokuvissa monella vuosikymmenellä: Pohjanmaa, Vääpeli Körmyt, Sibelius, Kummeli, Havukka-ahon ajattelija, Varasto ja 21 tapaa pilata avioliitto.
Matti Ijäs filmasi televisioelokuva Katsastuksen vuonna 1988 ja siitä tuli todellinen kestohitti, jonka Viltterin roolia Vierikko pitää edelleen yhtenä tärkeimmistä töistään.
– Luettuani kässärin sanoin, että voidaan ruveta kuvaamaan vaikka heti. Tunnistin päähenkilön saman tien.
Vierikolle huippuhetki lavalla, näyttelemisen taitekohta, oli keskushenkilö Salierin rooli Ryhmäteatterin Amadeus-näytelmässä 2000-luvun alussa.
– Näytelmä perustuu pitkälle tositapahtumiin ja on todella hienosti kirjoitettu. Vaikka minun hahmoni ajoi Mozartia kohti ahdistusta, koin ensimmäisen kerran aidon säälin tunteen Mozartia kohtaan yhdessä yleisön kanssa. Siinä oli tippa linssissä niin katsojilla kuin minullakin.
Sen jälkeen häntä pyydettiin näyttelijäntyön professoriksi Teatterikorkeakouluun. Professuuri venyi kymmeneksi vuodeksi, ja säännöllinen päivätyö antoi mahdollisuuden täysipainoisempaan perhe-elämään.
– Se on hyvä, koska perhe on kaikkein tärkeintä. Perhe pitää työssä ja työ pitää järjessä.
