Kanerva Eskola-Hirvanen

Onnellisten ihmisten maa

Suomi on maailman onnellisin maa. Saavutukseen ei tarvita äkkirikastumista tai ylenpalttista riemua, vaan onnen ainekset syntyvät arkisista asioista.

TALVITAKKIEN JA LÄMPÖERISTEIDEN sisään kätkeytyy maailman onnellisin kansa. Näin kertoo YK:n viime keväänä julkaistu onnellisuusraportti. Sen tulokset perustuvat ihmisten omiin arvioihin hyvinvoinnistaan, ja niiden mukaan Suomessa pyyhkii hyvin.

Aalto-yliopiston tutkijatohtori, onnellisuusfilosofiksikin tituleerattu Frank Martela tietää, että onnellisuus syntyy mielekkään tekemisen sivutuotteena. Onnellinen ihminen kokee toisten välittävän hänestä sellaisena kuin hän on.

Frank Martela

Hän uskaltaa toteuttaa itseään eikä joudu jatkuvasti hakemaan tärkeiden ihmistensä hyväksyntää. Oma sosiaalinen verkosto on tärkeä. Parhaimmillaan se tukee ja pahimmillaan haittaa onnellisuutta.

– Ihminen on itseään toteuttava olento. Haemme itsellemme haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämä on kiinnostavampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.

Jotta onnelle olisi edellytyksiä, inhimillisten perustarpeiden, kuten perusturvallisuuden ja toimeentulon on ensin oltava kunnossa. Näiden lisäksi on tärkeää voida kokea, että kykenee itse vaikuttamaan omiin asioihinsa ja saa tuntea itselleen sopivaa yhteisöllisyyttä. Onnellisuuden tavoitteleminen rahalla ei kuitenkaan kannata.

– Taloudellinen turvallisuus tuottaa onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun perustarpeet on täytetty, ylijäämällä ei ole samanlaista onnellisuutta lisäävää vaikutusta. Onnellisuushyöty pienenee, kun varallisuus kasvaa.

Onnellisuusmittelössä loistavasti pärjääminen ei ole ihme. Suomessa monet asiat ovat mainiolla tolalla. Elämme omaehtoisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien kannalta parasta mahdollista aikaa, mutta puutteitakin on.

– Sosiaalisten suhteiden näkökulmasta urbaani ja yksityinen nykyaikamme on luonut aivan uudenlaisia haasteita ja yksinäisyyttä. Olemme juuri nyt hyvin juurettomia, Martela sanoo.

Hän arvelee, että juurettomuuden tuntemukset saavat joskus ihmisen jahtaamaan onnellisuutta itsetarkoituksellisesti. Esimerkiksi uskonnon merkitys nykyihmisten elämässä on vähenemässä.

Tarkoitusta elämään etsitään yhä enemmän mammonasta ja unelmoimalla elämästä sitten, kun mökillä on näyttävämpi sauna ja pihassa komeammat kivetykset.

Vaikka elämässä tulee vastaan vaiheita, jotka ravistelevat perustuksia ja haastavat, ihmisen peruskokemus onnellisuudesta pysyy ensishokin jälkeen yleensä varsin samanlaisena.

– Siinä auttaa ilmiömäinen kykymme mukautua muutoksiin ja löytää onnellisuuden aineksia aina uusista oloista. Toisille sopeutuminen on luontaisesti helpompaa ja nopeampaa, mutta lajina olemme siinä yleisesti oikein hyviä.

Lue lisää Frankin ajatuksia onnellisuudesta.

Kanerva Eskola-Hirvanen: "Luultavasti opin tästäkin kriisistä"

Kanerva Eskola-Hirvanen

"ONNELLISUUTENI PERUSEDELLYTYS on, että elämässä ei ole meneillään hirveän isoa kriisiä. Olen rutiini- ja turvallisuushakuinen ihminen.

Pienet onnelliset hetket ovat tärkeämpiä kuin huippuhetket. Pyrin välittämään ajatusta myös 9-, 7- ja 4-vuotiaille pojilleni. Näytän heille vaikka kauniin auringonlaskun.

Onnellisuuttani on koeteltu viime aikoina terveyskysymyksillä. Vasempaan verkkokalvooni tuli reikä, joka ei korjautunut kolmella leikkauksella.

Ennuste on huono: näkö ei tule palaamaan, eikä lisäleikkauksia enää kannata tehdä. Kyse oli silkasta huonosta tuurista, jonka todennäköisyys on mittakaavassa 1/100 000.

Luultavasti jossain vaiheessa käy ilmi, että opin tästäkin kriisistä jotakin, mutta sen aika ei todellakaan ole vielä. Kärsimyksen jalostava vaikutus on hyvin kaukana sairastamisen arkitasosta – siitä, kuinka paljon silmän näön vähittäinen katoaminen häiritsee tai tuntematon tulevaisuus yhden silmän varassa pelottaa.

Ehkä sairastuminen tarjoaa kuitenkin kirkkaan kontrastin: näen helposti ne hetket, jotka ovat ennallaan, turvallisia ja onnellisia. Aiemmin en ole koskaan ollut tietoisesti onnellinen siitä, että minulla oli terveet verkkokalvot.

Lapset ovat iso onnellistava tekijä elämässäni. En ole aina ajatellut niin. Ensimmäinen liittoni oli kahden lapsettoman aikuisen suhde, mutta kun menin yksiin nykyisen puolisoni kanssa, hän teki heti lapsitoiveensa selväksi.

Uudenlaisiin onnellisiin elämäntilanteisiin voi siis ehdottomasti myös kasvaa. Lasten kanssa asiat, jotka ennen tekivät onnellisiksi, täytyy ajatella vähän uudelleen.

Vähitellen kaikki kuitenkin asettuu osaksi identiteettiä. Yksin ollessani saatoin uppoutua pitkiksi ajoiksi omiin projekteihini ja toimia spontaanisti.

Nykyisin minun pitää suunnitella tekemisiäni: pitää varmistaa, että lapsilla on muuta puuhaa sen aikaa. Arkisimmillaan onnellisuutta tuottaa nyt se, että lapsemme eivät ole olleet sairaana vähään aikaan.

Meille syntyi kolme lasta viiden vuoden sisällä, ja kun lapset olivat ihan pieniä, jouduimme usein miettimään, kumpi vanhemmista menee töihin vai teemmekö jaettua päivää. Se on ylimääräistä kuormitusta.

Joka päivä onnen tunnettani haastaa hiukan myös hetki eteisessä, kun kengät ja reput ovat levällään. Mietin, että tästäkö me tänäänkin taas aloitamme.

Hienointa elämässäni on saada seurata lasten kehittymistä. Vanhempana saan tutustua lapsiin suotuisasta asetelmasta: lapset ajattelevat lähtökohtaisesti, että heidän vanhempansa ovat parhaita, ja siitä saa epäreilua kilpailuetua suhteessa muihin ihmisiin.

On myös hienoa nähdä, että huolimatta siitä miten itse tässä maailmassa majailee, lapsista kuoriutuu esiin oma persoonansa. Joka päivä on myös mahtavaa tajuta, että tämä suhde pysyy.

Tällä hetkellä hämärän hetket ovat onnellisimpia. Silloin makaamme lasten kanssa toistemme lämmössä kuuntelemassa äänikirjaa iltasaduksi. Hetkeä edeltää usein häsellys, jossa kivahdellaan ja äksyillään, mutta iltahetki puhuttelee sanallisen lässytyksen ohitse ja tuottaa hiljaista, palkitsevaa hyvää oloa.”

Kanerva Eskola-Hirvanen, 43, Jyväskylä

Juho Päivinen: "Onnellisuus tarttuu"

Juho Päivinen

"ELÄN ELÄMÄNI ONNELLISINTA aikaa. Saan toteuttaa itseäni tanssimalla ja tiedän opiskelevani oikeaa alaa.

Englannin ja ruotsin opettajan työ on harjoittelujakson aikana tuntunut todella hyvältä. Olen myös asettunut uuteen kotikaupunkiini Turkuun, ja nyt tuntuu kaikin puolin siltä, että olen juuri oikeassa paikassa.

Sukuni ei ole akateemisesti suuntautunut, ja keksin vasta lukion lopussa, että yliopisto voisi olla paikkani. Olen ylpeä siitä, että uskaltauduin tavoittelemaan suuria.

Opiskelemaan pääseminen vahvisti ajatustani, että pystyn mihin vain, kun pistän siihen paukkuja. On olennaista tietää, että tehty työ tuottaa tulosta.

Onnellisimman minusta tekevät läheiset ihmiset ja heiltä saatu tuki. Tanssiparini Mari on tärkeässä roolissa elämässäni. Hänen kanssaan kierrämme maailmalla kisaamassa rock’n’swing-tansseja osana maajoukkuetta.

Joulukuussa nousimme vuoden 2018 maailman cupin kokonaiskilpailun voittajiksi. Mari on auttanut minua näkemään, että myös pienemmillä kirjaimilla voi olla onnellinen. Minä menisin helposti vain isolla vaihteella.

Se, että saan treenata, opettaa ja kilpailla tässä lajissa on ollut onnekkaiden sattumien summaa. Elän nyt elämää, josta olen unelmoinut.

Matkustaminen mahdollistaa monenlaisten paikkojen näkemisen, mutta kaikkein onnellisimmaksi tulen, kun palaan kotiin. Tuntuu oikeastaan oudolta olla näin onnellinen juuri nyt.

On helppoa jäädä haaveilemaan aina paremmasta ja tuudittautua uskomaan, että voin olla onnellinen vasta myöhemmin. Hetkittäin havahdun perisuomalaiseen ajatukseen, että kestääkö tämä.

Voiko näin onnellinen olla pitkään? Mitä sitten tapahtuu, kun opinnot ja tanssiura päättyvät?

Teinivuosina olin välillä onneton. Silloin tuntui, etten voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.

Minua ahdisti, kun en saanut kiinni siitä, mitä halusin tehdä, enkä tiennyt mistä tykkäisin. Mietin, tuleeko minusta koskaan mitään.

Nyt tuntuu hyvältä olla tässä. Tanssi ja opiskelut tarjoavat sopivasti fyysisiä ja psyykkisiä haasteita ja kehitystä. Olen myös saanut elämääni tosi ihania ihmisiä.

Uskon, että onnellisuus on myös tietoinen päätös ja valittu tapa katsella maailmaa. On paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa. Siksi keskityn niihin, joihin voin.

En lainkaan usko sanontaan, että onni pitäisi kätkeä jos sitä on. Se on maailman surkein ohje! Onnellisuus tarttuu ympäristöön.”

Juho Päivinen, 24, Turku

Eija Leppänen: "Nyt ei aina tarvitse sanoa ei"

Eija Leppänen

”Jäin viime syksynä eläkkeelle sosiaali- ja terveysjohtajan virasta. Odotin, että elämään astuu jonkinlainen tyhjyys, mutta sellaisia oireita ei ole näkynyt.

Minulla on valtavan vapautunut ja hyvä olo. Ihmiset sanovat, että vallasta on vaikea luopua, mutta minusta ei ole tuntunut siltä. On ihanaa, kun on aikaa lenkkeillä, uida ja käydä kuntosalilla, eikä tarvitse lähteä väsyneenä töiden jälkeen.

Lapset ja lapsenlapset ovat tarjoilleet työtäkin enemmän merkitystä elämään. Olin kiivaimmassa uravaiheessani, kun lapseni olivat pieniä. Nyt koen hyvittäväni niitä aikoja auttamalla lapsiani.

3,5- ja 2-vuotiaat lapsenlapseni ovat meillä usein. Paistamme metsässä makkaraa ja juoksemme laskemaan liukumäkeä. Se on hillittömän hauskaa! On hienoa, että nyt ei tarvitse aina sanoa ei.

Minulla on ollut ammatillista kunnianhimoa, mutta ura on tuonut paljon muitakin kuin onnellisia hetkiä. Työssäni opin hyvin kouriintuntuvasti, että mikään ei ole elämässä itsestäänselvää.

Asiakaskohtaamisissa samassa pöydässä istuimme minä, joka olin sattumalta ja ilman omaa ansiotani hyvässä tilanteessa, ja toinen, joka oli yhtä lailla ilman omaa ansiotaan ja sattumalta hyvin huonossa asemassa.

Opin, että ihmiset ovat hirveän hauraita. Työ auttoi muistamaan, miten onnekas itse olen. Kiitollisuus on tärkeä onneni elementti.

Yli 40 vuotta kestänyt parisuhteeni on tuonut elämääni turvaa, jatkuvuutta ja luottamusta siihen, että toinen pysyy vierellä pahoissakin tilanteissa. Sillä on myös suuri vaikutus onnellisuuteeni.

Onnellisuuteni on tarvinnut myös vastapuolen. Suru ja kovatkin elämänkokemukset kuuluvat pakettiin. Vaikeimpia hetkiä elin 1990-luvun lopussa, kun molemmat vanhempani kuolivat muutaman kuukauden välein.

Mieheni joutui vakavaan onnettomuuteen, ja perhepiirissä koettiin vaikeita menetyksiä. Samaan aikaan olin keskellä työpaikan vaihtoa. Silloin mietin, miten selviäisimme. Huomasin pelkääväni, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuisi.

Aina ei tarvitse tavoitella sadan prosentin onnellisuutta. Viisikymmentä tai kymmenen prosenttiakin riittää. Kun teen toisen onnelliseksi, se vaikuttaa eniten myös omaan onnellisuuteeni.

Tässä vaiheessa elämää voin katsoa taaksepäin hyvillä mielin. Selvisin rankoista jutuista ja pitkistä päivistä kunnialla ja terveenä. Se on upeaa.

Nuorena en ajatellut, että elämä kuusikymppisenä voisi tuntua niin samalta kuin kolmekymppisenä. Minusta tuntuu, että pystyn tekemään samoja asioita kuin silloin ja olen siitä hyvin onnellinen.”

Eija Leppänen, 64, Hämeenlinna

5.5.2021TEKSTI   Ani KellomäkiKUVAT   Hanna-Kaisa Hämäläinen, Suvi Elo ja Riina Peuhu