Ernest Lawson: Matkan varrelta löytyy aina uusia polkuja

Koulujen alkaminen tuo näyttelijä Ernest Lawsonin mieleen aina muistoja lapsuudesta ja omilta opettajavuosilta. Kuinka hän uskalsi hypätä vaiston vietäväksi?

TÄHÄN AIKAAN VUODESTA se aina iskee. Tuttu haikeus. Ernest Lawson, 31, myöntää seuraavansa hieman kadehtien entisten työkavereidensa pulppuavaa innostusta ja lukuvuoteen valmistautumista. Vielä viisi vuotta sitten Ernest, tuttujen kesken Erkku vaan, matkusti itsekin arkiaamuisin espoolaiseen alakouluun.

Syksy toi elämään kaivattua rytmiä ja ilon arjen alkamisesta loman jälkeen.

– Aina loppukesästä mietin, että olisipa kiva aloittaa uusi lukuvuosi oman luokan kanssa. Nautin opettajan työstä, mutta tiedän myös, että se vaatii omistautumista. Sitä ei voi tehdä vain puolittain.

Ernest joutui vaikean päätöksen eteen vuonna 2016, jolloin hänet valittiin MTV:n suosittuun Putous-ohjelmaan. Näyttelijänä Lawson oli ehtinyt keikkailla jo parin vuoden ajan koulutyön ohessa, iltaisin ja viikonloppuisin. Niin hän olisi mieluusti jatkanutkin, mutta Putouksen treenit vaativat intensiivistä mukanaoloa.

Ernest laswson 1

– Rehtori suhtautui onneksi kannustavasti eroilmoitukseeni ja onnitteli.

Seuraavan neljän kauden aikana Lawsonia nähtiin lauantaisin suorissa tv-lähetyksissä miljoonayleisön edessä. Vaikutteita Putouksen hulvattomiin roolihahmoihin Erkku haki myös koulumaailmasta. Kun ruutuun pelmahti suorasanainen, niskuroiviin oppilaisiin kyllästynyt Ansa Kynttilä, opettajainhuoneissa riitti naurua.

– Oppilaani olivat innoissani Putous-roolistani, mutta ei julkisuus muuten ole näkynyt elämässäni juuri mitenkään. Suomalaiset ovat aika ujoja. Pohjoisen juontokeikoilla ihmiset uskaltavat tulla juttelemaan, ja se on vain mukavaa. 

Etäkoulun ihmeidentekijät

Vaikka näyttelijän työt ovatkin viime vuosina täyttäneet Ernestin kalenterin, rakkaus opettajan ammattiin on säilynyt. Hän arvelee vielä joskus palaavansa takaisin luokan eteen.

– Siihen työelämä taitaa mennä muutenkin, että meillä on monta ammattia ja niiden välillä sukkuloidaan.

Viime keväänä Ernest kuunteli opettajaystäviensä kokemuksia poikkeusajan koulusta ja seurasi etäopetukseen liittyvää keskustelua lehtien palstoilta ja sosiaalisesta mediasta.

– Koronaviruksen johdosta kouluissa otettiin valtava digi- loikka. Kaikki välineet videotunteihin olivat olemassa, nyt ne oli pakko ottaa käyttöön. Minusta se on hyvä asia.

Toisinaan etäkouluun liittyvä uutisointi turhautti ja suututti. Mielipiteitä tuntui olevan eniten niillä, joilla ei ole kokemusta koulutyön arjesta.

Ernest laswson 2

– Opettajilta odotettiin ihmeitä. Aivan kuin kaikkien syrjäytymisvaarassa olevien lasten pelastaminen olisi ollut heidän vastuullaan. Toki opettajat puuttuvat ongelmatilanteisiin, mutta sen jälkeen tapaukset siirtyvät yleensä sosiaalihuollon piiriin.

Ernestin mielestä on hyvä, että koronakevät nosti esiin lastensuojelun pitkät jonot ja alimitoitetut resurssit. Kenenkään lapsen tai nuoren ei pitäisi pelätä omassa kodissaan.

Toivon, että tämä vuosi on herättänyt myös päättäjät konkreettisiin toimiin.

Liian usein käy niin, että kun akuutein kriisi on ohi, asia unohdetaan ja todetaan, ettei meillä olekaan tähän varaa.

Omien opettajavuosiensa aikana Ernest oppi, että palkitsevimmat hetket ovat usein pienissä, arkisissa kohtaamisissa.

– Luokassa voi olla joku hiljainen oppilas, johon et saa oikein mitään kontaktia. Kun hän sitten sivumennen mainitsee, että vuosi on ollut kiva, tulee valtava onnistumisen tunne.

Verbaalisuus pelasti kiusaamiselta

”Onko sinulla omia lapsia”, oppilaan äiti kysyi kerran Ernestiltä vanhempainillassa. Ensin utelu tuntui hiukan loukkaavaltakin. Miten hänen perhetilanteensa muka opettajan työhön liittyi?

Kun Ernestistä pari vuotta sitten tuli isä, hän ymmärsi mitä äiti oli tarkoittanut.

Ei kyse ollutkaan hänen ammattitaitonsa epäilemisestä, vaan inhimillisistä tunteista.

Äidin ja isän rakkaus omaa lasta kohtaan on pohjatonta. Jokainen meistä toivoo, että lapsi on onnellinen ja pärjää.

Viime keväänä tunteet kuumenivat etäkoulun myötä. Mo- net vanhemmat valittivat, että heistä on tullut kotiopettajia.

–Vanhempien ei koskaan tarvitse ryhtyä opettajiksi, se on aina koulun tehtävä. Toivon, että osasimme ottaa kaikki vähän rennommin. Riittää, että kuuntelemme ja tuemme lasta.

Ernest tietää, miltä tuntuu oppilaasta, jota koulu ei kiinnosta. Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt Erkku kertoo olleensa laiska oppilas, jolla olisi ollut potentiaalia parempaan. 

– Sain aika helposti lukematta kaseja ja tykkäsin kielistä, liikunnasta ja taideaineista, mutta luonnontieteet eivät napanneet ollenkaan, Ernest kertoo.

Mieluummin urheilullinen poika vietti aikaa jalkapallo- tai lentopallokentällä ja bänditreeneissä. Kavereita oli paljon, mutta aina välillä kohdalle osui lapsia, joiden kanssa kemiat eivät kohdanneet. Joku voisi kutsua sitä kiusaamiseksi. Verbaalisuus osoittautui Ernestin vahvuudeksi. Hän ei suostunut uhrin rooliin, vaan puolustautui napakasti.

– Jos joku haukkui minua neekeriksi, minä saatoin haukkua häntä läskiksi tai rillipääksi. Olin siis yhtä paha suustani. Koskaan en silti joutunut väkivaltaisiin tilanteisiin.

ernest

Ernest kasvoi kahden pikkusiskonsa kanssa monikulttuurisessa perheessä. Insinööri-isä on kotoisin Länsi-Afrikassa sijaitsevasta Togosta ja suomalainen äiti työskenteli ennen eläkkeelle jäämistään lastentarhanopettajana.

– Meillä oli turvallinen ja monin tavoin tavallinen lapsuus. Äiti ja isä asuvat vieläkin Oulun seudulla.

Etsijä harhailee ja pettyy

Yläasteella ja lukiossa Ernestistä tuntui, että kaikkien muiden oppilaiden tulevaisuus avautui edessä kristallinkirkkaana. Koulu oli täynnä tulevia lääkäreitä ja poliiseja.

– Koin sen kauhean stressaavana. Tuntui, että kaverit olivat aina viisaampia ja valmiimpia kuin minä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen suunnitelmat eivät olleet yhtään selkeämpiä, mutta Ernest päätti hakea oikeustieteelliseen.

– Kun en päässyt sisään toisellakaan yrittämällä, aloin miettiä, että ehkä tämä ei ole sittenkään minun juttuni. Sen tiedostaminen vähän ahdisti. Kaverit opiskelivat jo täyttä höyryä omia alojaan ja minä etsin omaani vieläkin.

Tuntui, että kaverit olivat aina viisaampia ja valmiimpia kuin minä.

Armeijan jälkeen Ernest päätyi opiskelemaan restonomiksi todetakseen puolen vuoden jälkeen, että jokin arvelutti yhä. Koulun keskeyttäminen tuntui epäonnistumiselta.

– Murehdin ihan turhaan. Silloin en vielä ymmärtänyt, että elämän kuuluu olla ikuista etsimistä. Matkan varrelta löytyy aina uusia polkuja, jotka kuljettavat yllättäviin suuntiin.

Ernestin kohdalla ratkaisevaksi tienhaaraksi osoittautuivat kasvatustieteen opinnot. Tavallaan ala oli ollut aina lähellä: suvussa oli paljon opettajia ja äitikin oli kasvatustieteen maisteri. Erkku oli itsekin ehtinyt kesätöikseen vetää lastenleirejä ja ollut isosena.

– Opettajankoulutuslaitoksella koin heti tulleeni kotiin ja huomasin, että muutkin opiskelijat tykkäsivät musiikista, teatterista ja urheilusta niin kuin minä. Luokanopettajan työkalupakki on monipuolinen.

Hei, yleisö nauraa!

Samanlaisia sivupolkuja pitkin Ernest kertoo ajautuneensa näyttelijäksi. Kun kaveri ei halunnut mennä improvisaatiokurssille yksin, Erkku lupautui mukaan seuraksi.

– Muistan aina, kun pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan lavalla improvisaatioteatteria ja sain yleisön nauramaan. Huomio oli addiktoivaa ja tuntui hyvältä. Halusin sitä lisää.

Teatteri vei mukanaan. Ernest esiintyi pian yliopiston musiikkiteatterissa ja hakeutui mukaan myös ylioppilasteatteriin ja kellariteatteriin. Ystäväpiiri laajeni samanhenkisillä kavereilla, kuten Roope Salmisella ja Sasu Paakkunaisella, joiden kanssa hän päätyi improryhmä Kolinaan.

Ernest laswson 3

Hän innostui hakemaan myös Teatterikorkeakouluun, mutta ovet eivät auenneet. Erkku seurasi vierestä, kuinka tuttu kaveri yritti vuosi toisensa jälkeen ja pääsi läpi vasta seitsemännellä kerralla.

– Vaikka rakastan näyttelemistä, en haluaisi käyttää elämästäni seitsemää vuotta opiskelupaikan tavoitteluun. Joku voi kutsua sitä luovuttamiseksi, mutta minulle pään loputon seinään hakkaaminen ei sovi. Etsin jonkun toisen reitin.

Ernest on käynyt kertomassa omasta polustaan usein kouluissa. Hän haluaa esimerkillään muistuttaa, ettei ammatinvalinnasta kannata ottaa liian suuria paineita.

– Yritän valaa rohkeutta lapsiin ja nuoriin. Kaikki järjestyy varmasti ja oma paikka löytyy kyllä.

Polun päässä odotti vaimo

Usein sivupoluilla on tarkoituksensa. Ellei Ernest olisi kymmenen vuotta sitten lähtenyt ystävänsä seuraksi improvisaatiokurssille, hän olisi tuskin päätynyt samaan musikaaliin nykyisen vaimonsa kanssa.

– Ajattele, miten pienestä kaikki voi olla kiinni! Olemme molemmat kulkeneet erikoisia reittejä. Jos yksikin niistä olisi muuttunut, emme olisi tässä. Eikä meillä olisi kahta ihanaa tyttöä, Ernest sanoo ja kehuu rakastettuaan kauneimmaksi, hauskimmaksi ja empaattisimmaksi ihmiseksi.

Vaimo on myös kriittisin yleisöni. Hän kertoo lahjomattoman mielipiteensä, jos vitsini ovat umpisurkeita.

Varttumassa on myös kaksi uutta kriitikkoa, sillä perhe kasvoi toisella tyttärellä toukokuussa.

– Minusta on todella siistiä olla isä. Tietysti pienten lasten kanssa on välillä rankkaa, mutta päällimmäisenä mielessä on onni ja kiitollisuus siitä, että olen tällaistakin saanut kokea.

Vaikka Ernest kertoo nauttivansa vaihtelevasta työstään näyttelijänä, kotioven aukaiseminen on yhä päivän paras hetki. Viikonloput ihmisjoukoissa eivät sytytä.

Ernest laswson 4

– Olen varsinainen kotihiiri. Eniten nautin nukkumisesta. Nauratti, kun vastaan osui meemi, jossa mies kertoi nähneensä unta päiväunista. Nukahdan missä ja milloin tahansa.

Mutta entä tulevaisuus? Kurkistaisiko Ernest Lawson 25 vuoden päähän, jos se olisi mahdollista?

– Olen kyllä utelias, mutta en kurkistaisi. Voisihan sieltä vaikka paljastua, että olen allashuoltajana Espanjassa ja silloin miettisin, että kuinka ihmeessä olen tänne päätynyt. Matka on elämässä aina kiinnostavampi kuin päämäärä.

Kuka?

Näyttelijä Ernest Lawson, 31. Kotoisin Oulunsalosta. Asuu Helsingissä vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.

Juuri nyt?

Työstää ensimmäistä elokuvarooliaan ja kuvaa MTV:n Putous Allstars -ohjelmaa.

Ernest Lawson: Tyttäreltä opittua

TILANNEKOMIIKKA Käytän välillä kymmeniä tunteja yksittäisten vitsien hiomiseen. Kaksivuotias tytär taas löytää päivittäin pieniä oivalluksia hauskoista sanoista tai äänistä.

KÄRSIVÄLLISYYS Pienen lapsen kanssa ei kannata hosua. Aikataulut voivat venyä. Minusta on tärkeämpää, että tyttöni saa opetella haalarin pukemista rauhassa.

HETKESSÄ ELÄMINEN Lapset eivät huolehdi huomisesta. Kun järjestän esikoistyttären kanssa pehmolelujen teekutsuja, omatkin murheet ja stressi unohtuvat.

RAKKAUS Luulin tietäväni, mitä rakkaus on, mutta lapsi näytti, miten suuresta tunteesta on oikeasti kysymys. Hämmentävintä on, että tunne kasvaa edelleen.

5.5.2021TEKSTI   Sanna WalleniusKUVAT   Janita Autio