Eppu Nuotio: Voinko luopua vai haluanko pitää?
”Olen saanut monta elämää, monta kotia, monta maisemaa valitsemalla elämän tämän miehen kanssa.”, kertoo kirjailija Eppu Nuotio kolumnissaan.
JOKA PÄIVÄ VIEN jotakin kierrätykseen. Täällä Berliinissä se on helppoa, osan tavaroista voi jättää suoraan kadulle jonkun poimittavaksi. Laatikko tai pussi kadulle ja päälle lappu: Zum mitnehmen, mukaan otettavaksi. Koiralenkille mennessä jätän kassin kodin lähellä olevalle aukiolle ja kun palaan kotiin, se on kadonnut. Näin olen päässyt eroon kaikenlaisesta pikkukrääsästä, ylimääräisistä astioista ja huonekaluistakin.
Lisäksi yhdentoista asunnon taloyhtiössämme on tapana jättää ala-aulan peilin eteen itselle tarpeettomia esineitä, jotka saattaisivat ilahduttaa jotakuta talossa asuvaa.
Tavarat jätetään peilin eteen vuorokaudeksi. Jos ne eivät ole sinä aikana kadonneet, ne matkaavat eteenpäin. Joululahjaksi naapurit saivat suomalaista muotoilua keittiönkaapistamme. Kirjahyllystämme täällä asuvat ystävät löysivät luettavaa.
Vastapäisessä talossa olevaan vintage-myymälään menevät piirongin laatikkoon kertyneet, hyvälaatuiset ja -kuntoiset huivit ja laukut, läheiselle kirpputorille ne vaatteet, joita en ole vuoteen käyttänyt. Osa vaatteista päätyy uusiokäyttöön: ikivanhojen Marimekon paitojen ja yöpaitojen kainalot ja kaula-aukot ovat rispaantuneet, mutta helmat ovat täysin kunnossa. Niistä tulee nyt pehmeitä tyynyliinoja. Jatkuvasta kierrättämisestä huolimatta kotona näyttää siltä, kuin mitään ei olisi viety pois. Kotimme ei ole skandinaavisen tyylikäs eikä japanilaisen askeettinen.
TEEN LISTAA KODIN huonekaluista, lampuista, tauluista. Katselen kaikkea arvioiden: voinko luopua, haluanko pitää, mahtuuko. Tyttärelle menee valkoinen kaappi ja vessassa oleva intialainen kaappi, poika ottaa pianon. Kiinankaappi menee kiertoon, keittiön suuri pyöreä pöytä on myytävä, samoin miehen työhuoneen kirjahyllyt. Suurista puukaapeista vain yksi jätetään.
Kyse ei ole konmarittamisesta vaan lähestyvästä muutosta. Edellisestä muutosta on kuusi vuotta ja olen siitä vieläkin uuvuksissa.
Tutustuin mieheeni kolmekymmentäneljä vuotta sitten. Olemme näiden vuosien aikana ehtineet tehdä pesän kolmeentoista paikkaan. Olemme remontoineet ja rakentaneet, korjanneet ja laittaneet. Ja olleet lähes aina taloudellisesti tiukoilla. Kun minulle kävi selväksi, että mies haluaa palata Berliinin-vuosien jälkeen Suomeen, halusin kiinnittää itseni kettingeillä keittiööni. Minä en muuttaisi enää minnekään! En halua! Otin ikäkortinkin esiin. ”Täytän kohta kuusikymmentä! En jaksa enää muuttaa! Haluan juurtua!”
JA TÄSSÄ SITÄ ollaan, pakkauslaatikoiden keskellä. Taas kerran. Kun päätös on kuukausien vatvomisen ja minun käsijarrutteluni jälkeen tehty, mieli tähyää jo tulevaa. Mehän olemme hyviä muuttajia, mies ja minä. Mies on ollut syntymästään saakka pyörremyrskymäinen luonnonvoima, joka ei turaa aikaa päätöksenteon kanssa. Hänelle seitsemän vuotta on pitkä aika. Minä puolestani olen nopea kotiutuja. Olen aina viihtynyt kaikkialla, minne olemme hetkeksikään asettuneet, jokainen paikka on kasvanut osaksi minun sisäistä kartastoani.
Olen saanut monta elämää, monta kotia, monta maisemaa valitsemalla elämän tämän miehen kanssa. Olen nähnyt saariston, asunut miljoonakaupungissa ja Andalusian rinteillä, tutustunut mahtaviin ihmisiin. Elämä ei ole ehtinyt tosiaankaan käydä koskaan tylsäksi.
Kirjailija Eppu Nuotion uusin Ellen Lähde -dekkarisarjan kirja Elämänlanka (Otava 2019) julkaistaan huhtikuussa. Kirja on saatavilla valikoiduista K-Citymarketeista.