Vaunuilevat Tuomiset: "Karavaanarin onnea on herätä luonnon keskeltä"
Vapaus, yhteiset muistot ja seikkailunhalu yhdistävät neljän polven karavaanareita.
Aurinko on noussut Naantalin Kuparivuoren ylle. Minni Runnari on avannut asuntovaununsa oven ja seisoo hellepäivää odottavalla, vielä viileällä kalliolla paljain varpain. Lempimukissa höyryää kahvi. Muut perheenjäsenet, puoliso sekä 7- ja 12-vuotiaat lapset, nukkuvat yhä. Minni kuuntelee kesäaamua: alhaalla merenlahdella molskivat siiat ja ahvenet.
– Nuo rauhalliset aamut luonnonkauniilla Kuparivuoren kallioilla ovat vaunuilun upeimpia hetkiä, Minni sanoo.
– Karavaanarin onnea on mahdollisuus herätä keskellä luontoa, sellaisessa maisemassa, jota harvoin kaupungeissa tai hotellimatkoilla voi samalla tavalla kokea.
Minni on karavaanari kolmannessa polvessa. Myös omat lapset ovat innostuneet vaunuelämästä, joten tämän perheen osalta voi puhua jo neljännen sukupolven harrastuksesta.
– Lapsia ei tarvitse reissuille houkutella. He lähtevät yhä mielellään, Minni kertoo ja lisää, että houkutteluksi riittää jo se, että hankitaan jokaiselle oman maun mukaisia herkkuja ja arvuutellaan, mitä hauskaa matkan varrelle tällä kertaa mahtaa osua.
Leirintäalueilta löytyvät ystävät, uudet tuttavuudet ja monenlaiset puuhat – kuten vuosikymmeniä jo ennen tätä.
– Pleikkarit eivät reissuun kuulu, mutta sen sijaan on sovittu, että arjen rutiineja ei vaunussa ole. Ei ole nukkumaanmenoaikoja eikä herätyskelloja.
Perhe rakastaa asuntovaunuelämää niin paljon, että toisinaan he leiriytyvät kotipihalle.
– On käynyt niinkin, että on päätetty perjantaina panna kotiovi lukkoon ja siirtyä pihalle vaunuun viikonlopun viettoon, Minni nauraa.
VAUNUILUN KUTSU
Minnin vaunuilurakkaudesta on kiittäminen isoäiti Sirpa Tuomista, joka hankki miehensä Kyöstin kanssa ensimmäisen, pienen soikion muotoisen asuntovaunun vuonna 1973. Pari oli kova telttailemaan, ja tuttavan yllytyksestä päädyttiin vaunukaupoille: vaunulla matkustaminen olisi mukavampaa ja kätevämpää.
Perheen tyttäret olivat ensimmäisten reissujen aikaan 8- ja 5-vuotiaita.
– Ehkä se on vapaus, joka innostaa. Mahdollisuus lähteä silloin, kun siltä tuntuu, naiset sanovat.
Minnin puoliso ei ollut ennen harrastanut vaunuilua, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen hänkin oli koukussa. Sukupolvet ovat tehneet paljon karavaanaritreffejä keskenään eli sopineet tapaavansa matkan varrella samassa kohteessa. Muuten perheet asuvat eri puolilla maata: Sirpa ja Kyösti Ruokolahdella Itä-Suomessa ja Hanna sekä Minni perheineen Porin suunnassa Satakunnassa.
Vuosikymmenten mittaan kotimaan leirintäalueet ja pysähdyspaikat ovat tulleet tutuiksi.
– Kun Hanna, Minnin äiti, oli pieni, vietimme paljon kesäisin aikaa Saimaan rannalla ja talvisin Jämijärvellä, jossa hiihdettiin ja laskettiin mäkeä, Sirpa muistelee.
Jämijärveltä on jäänyt mieleen myös yksi karavaanarivuosien varrelle sattuneista kommelluksista: sattui olemaan parikymmentä astetta pakkasta, eikä vanhaa vaunua saanut niin lämpimäksi kuin nykyisiä. Lapset peiteltiin kaikkiin mahdollisiin peittoihin, ja perheen isä suuntasi lähikauppaan ostamaan sähköpatteria. Sellainen onneksi löytyi.
– Aika lailla nenänpäät punaisina lomailtiin, Sirpa nauraa.
Tuomiset ovat retkeilleet enimmäkseen Suomessa, mutta yhdeltä ulkomaanmatkaltakin on jäänyt unohtumattomia muistoja. Elettiin 1970–80 -lukujen taitetta. Matkan pää oli Lybeckin seutu Saksassa. Lautassa kuitenkin kävi ilmi, ettei laivan ravintolaan enää mahtunut syömään ja eväät olivat vähissä. Laivasta rikkoutui potkuri, matka viivästyi, ja suunnitelmista poiketen jouluaatto oli vietettävä pienessä neljän hengen hytissä ilman eväitä.
– Laivan myymälästä jouluateriaksi löytyi lähinnä suklaata, Sirpa nauraa.
– Onneksi Saksaan päästyämme löysimme kaupan ja saimme leirintäalueelle mukaan ruokatäydennystä.
PAKKO PÄÄSTÄ TIEN PÄÄLLE
Yksi asia yhdistää perheen vaunuilijoita eri vuosikymmeninä: vaunu lähtee liikkeelle heti, kun lomakausi alkaa. Toisinaan tien päälle suunnataan myös hetken mielijohteesta, vaikka vain viikonlopuksi. Eikä reissuja niin kovin paljon talven mittaan suunnitella. Mutkattomuus puhuttelee.
– Seuraavan päivän sääennuste on jo vuosia meitä ohjannut eteenpäin, Sirpa nauraa.
– Parasta on vapaus lähteä auringon perään, Minni sanoo.
– Ihanaa on myös sateenropinan kuunteleminen vaunussa. Silloin siellä nukkuu erityisen hyvin, Hanna täydentää.
Hanna muistelee omia lapsuuden reissujaan lämmöllä.
– Aina oli mukavaa. Vaunu oli todella pieni ja ahdas, mutta ei vaunussa luksusta kaivattukaan. Isä oli kekseliäs ja rakensi pukkisängyn lisätilaksi. Oman perheeni kanssa perinne jatkui, ja käytännössä voi sanoa, että olemme asuneet kaikki loma-ajat vaunussa.
Yhtään vatsatautia, kuorsaamiseen ärsyyntymistä tai ahtaudesta syntynyttä riitaa Sirpa, Hanna ja Minni eivät muista. Stressiä reissuilla ei kerta kaikkiaan ole ollut.
– Eihän tätä harrastaisi, jos tämä stressaisi tai esimerkiksi tilanpuute ärsyttäisi. Jotkut eivät vaan viihdy vaunussa, ja toiset ovat ihan innoissaan.
– Eikä kannata miettiä, voiko lapsia ottaa mukaan. Ei ole sellaista reissua, jonne lapsia ei voisi ottaa, Sirpa korostaa.
REISSUILLA SYÖDÄÄN HYVIN
Vaikka vuodet vaihtuvat, lempiherkut reissuilla pysyvät jokseenkin samoina. Sirpa muistaa 1980-luvulta makkarat ja muurinpohjaletut. Hanna muistaa lapsuudestaan grillatut porsaankyljykset – ja muurinpohjaletut. Minnin perheen suosikkeja ovat grillitassut – ja muurinpohjaletut.
– Hyvä ruoka on tärkeää. Vaunureissuilla syödään aina hyvin, naiset nauravat yhteen ääneen.
Minnin perheen bravuuri on wokki, joka on helppo ja nopea valmistaa. Nuudelit eivät vie paljon tilaa vaunussa, wokkikasviksia saa pienemmistäkin kyläkaupoista ja proteiinin lähteitä voi wokkiin sovitella mielen mukaan. Viimeisenä päivänä tehdään ”tuttua” eli ateriaa, johon kipataan kaikki jämät.
Entä ajankulu, miten viihtyvät lapset ja lapsenlapset? Ohjeet ovat yksinkertaiset: Välillä lasketaan vastaantulevia autoja, rekisterikilpien numeroita ja nostellaan kättä muille karavaanareille. Jos jotain yllättävää sattuu – kuten joskus aina sattuu – suunnilleen samat neuvot pätevät: viitotaan rauhassa apua ja ryhdytään kärsivällisesti korjaamaan tilannetta. Asioilla on taipumus järjestyä.
– Välillä on odotettu tuntikausia apua puhjenneen renkaan kanssa ylämäessä, Hanna nauraa.
– Asenne pitää olla sellainen, että tuli mitä tuli, näillä mennään ja hyvin käy. Ja meillä on kaikilla sellainen asenne.
3 × VINKKI KARAVAANARILLE
-
Ota mukaan riittävästi kenkiä, erityisesti lapsille, ja lämmintä vaatetta läpi vuoden, sillä keli saattaa yllättää.
-
Mieti ruoanvalmistus niin, että pääset mahdollisimman helpolla, ja aikaa jää myös nauttimiseen.
-
Unohda stressi. Aikataulutukset eivät kuulu leppoisaan reissuun.
SUKU TUOMINEN
Sirpa, 83, ja Kyösti, 89, Tuominen sekä heidän tyttärensä Hanna, 59, ja puoliso Reijo, 69, Kivelä.
Hannan ja Reijon tytär Minni, 34, puoliso Juho, 35, sekä lapset Viljo, 7, ja Leevi, 12, Runnari.
