Tuomas Kyrö: Arjessa parasta on jauhelihakeitto

Nuku tarpeeksi, syö riittävän usein ja liiku välillä. Kirjailija Tuomas Kyrön työskentelyrutiini kuulostaa kansanterveyskurssilta. Jos Kyrö uraansa aloitellessaan saattoikin kirjoittaa yön läpi, sanelee päivärytmiä nyt nelikymppisenä tukeva yhdistelmä yhteiskunnan ja perheen vaatimuksia.

Tuomas Kyrö on kahden lapsen isä ja arkimies.

Mieluisimpia ovat hetket, kun keittiössä tuoksuu jauhelihakeitto.

– Perhe syö yhdessä ja koitamme pumpata kukin toisiltamme, onko kaikki hyvin vai pitäisikö puhua jostain. Viikonloppuna katsotaan sohvalla Putousta, vaikka viimeksi päätettiin, ettei enää.

– Omasta lapsuudestani muistan hienoimpina hetkinä, kun katsottiin äidin kanssa Seitsemän samuraita 9-tuumaisesta mustavalkotelevisiosta. Eihän sellainen tasaisuus onnistu mitenkään joka päivä, mutta tarpeeksi usein siihen pitää päästä.

Kun on lapsia, arki on usein melkoinen miinakenttä. Jos ei tule tarhasta täitä, tarttuu ainakin kauppajonosta oksennustauti. On aina olennaisempaa rauhoitella vesirokon kutinaa kuin istua näppiksen ääreen. Vasta kun lapsi on rauhoittunut unilleen, koittaa työskentelyn aika.

Tuomas Kyrön ansioluettelosta löytyy kohta kolmattakymmentä romaania, vino pino kolumneja, radiokuunnelmia, sarjakuvia ja televisio-, elokuva- ja näytelmäkirjoituksia. Maineikkain kirjallisista hahmoista on Mielensäpahoittaja, karvalakkipäinen kannanottaja, arkkisuomalainen ukko, jonka mielenmaisemaan Kyrö on uponnut jo seitsemän kirjan verran.

Moni tunnistaa Kyrön myös televisio-ohjelmista Pitääkö olla huolissaan? ja Hyvät ja huonot uutiset.

Työt tulevat aina vasta perheen jälkeen.

– Semmoinen taiteilijamyytti, jossa minulla olisi jotakin tärkeämpää menossa kuin muilla, saa minut poistamaan varmistimen ilmakivääristä. Lapsille ei sellaista kysymystä olekaan, ettei se olisi tärkeämpää kuin teksti, jota kirjoitan. Joskus on toki haastavaa hypätä etsimään punaista kenkää keskeltä Lahden 1957 hiihtokilpailuja, mutta olen koulinut itseäni paremmaksi jatkamaan keskeytysten jälkeen nopeasti siitä, mihin jäin, Tuomas Kyrö sanoo.

Kun iso deadline lähestyy, Kyrö löytää itsestään samanlaisen lusmuttajan kuin meistä moni muukin tärkeän tentin tai ison työprojektin päätöksen lähetessä. Esimerkiksi Kaisa Mäkäräisen ampumahiihtosuoritus saattaa ajaa silloin kirjoittamisen ohi, tai näppäimistön takomisen sijasta mies äityy viikkaamaan lakanoita tai perkaamaan keittiönkappeja. Ja samat yllätykset siellä ovat vastassa kuin muillakin.

– Löysin jokin aika sitten keittiönkaapin perukoilta vuonna 2002 vanhaksi menneitä EU-jauhoja. Miksi meillä edes on ollut sellaisia? Näin sitä huomaa muuttuvansa täsmälleen siksi omaksi isovanhemmakseen, jonka 1970-luvulta saakka kaapissa muhineille maustepurkeille nuorempana tuli naurettua.

Viime keväänä, tarkalleen ottaen 17. huhtikuuta, Tuomas Kyrö sen tajusi: elämä on puolivälissä. Huippu on saavutettu. Havainto oli vain havainto, eikä siihen liittynyt dramatiikkaa. Oivallus auttoi kuitenkin kirjoitushommissa.

– Tajusin, etten pysty enää samoihin asioihin kuin 35-vuotiaana. Että sellaiset määrät liuskoja, joita ennen tuotin, vaativat nyt seuraavana päivänä paljon isomman hinnan. Että nämä polvet eivät enää kanna kahden tunnin juoksulenkkiä. Se sai ajattelemaan rutiineja uudelleen, Tuomas Kyrö toteaa.

Mies laittoi kalenteriin lisää liikuntaa, vähensi esiintymisiä ja haastatteluja ja opetteli sanomaan ei.

– Jonkun mielestä työskentelytapani voi näyttää kurinalaiselta, mutta itselleni se näyttäytyy aika epämääräisenä touhuiluna. Pääasiassa työskentelen kello 9–15 välissä. Ennen lapsia rytmi oli sama, mutta tapahtui kello 21–03 yöllä. En tiedä, onko tämä nykyinen rytmini minulle kaikkein luontaisin, mutta 15 vuoden päästä voin taas mennä oman kelloni mukaan.

Lohikeitto on tolkuttoman hyvää. Helsinkiläisen ravintola Savotan pirttimiljöössä soi Säkkijärven polkka. Putkahdettiin Suomi-filmiin! Täällä, kankaisten pöytäliinojen ja nostalgisten astioiden turvassa, on helppo puhua suomalaisesta arjesta.

Tuomas Kyrön kahdeksankymppinen jurnuttaja, Mielensäpahoittaja, on syväluodannut suomalaista mielenmaisemaa ja elämänmenoa perusteellisesti.

Mielensäpahoittajan elämänkaaren varrelle on mahtunut melkoisia kansallisia käännekohtia, elämäntavan valtava muutos sota-ajoista teollistumisen halki nykyiseen digihuumaan – ja tietysti kelpo kappale ukon omaa elämää.

Tuomas Kyrö kertoo viehättyvänsä juuri tästä: yksilön pyristelystä itseään isompien voimien keskellä, ympäristön jatkuvassa muutoksessa.

– Sadassa vuodessa on kuljettu suolta sushibaariin, kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi. Yksilöt eivät kuitenkaan elä suurta muutosta, vaan ihan tavallista arkea. Ihminen on siellä muutosten keskellä varsin samanlainen haaveineen, toiveineen ja pettymyksineen, Kyrö pohtii.

"Puuro on keitettävä joka aamu."

Mielensäpahoittaja-hahmon ympärille viime vuosien aikana kerinyt kirjojen, elokuvien ja näytelmien paketti on tuonut Tuomas Kyrölle taloudellista turvaa. Silti mies paiskii yhä kirjallisen sekatyöläisen hommia deadlinesta toiseen.

Tuomas Kyrö kuvailee kirjoitustyötään luovan leijailun sijasta ojankaivuuhommaksi. Esimerkiksi juuri tänään taiteilijaglamour on tarkoittanut heräämistä ensin varhain aamusta kirjoittamaan ja sitten siirtymistä silittämään paitaa kuvausta varten. Painavan silityslaudan tippuminen varpaille estää leijumisen aika konkreettisesti.

Juuri nyt Kyrö tarkastelee Mielensäpahoittajan linssien läpi satavuotiasta Suomea. Tampereen Työväen Teatterin lavalla pyörii aiheesta näytelmä ja syksyllä ilmestyy uusi kirja.

Kirjailija toivoo päivänsankarille talkoohenkeä.

– On kyettävä toimimaan yhteisen hyvän eteen niidenkin kanssa, joista ei pidä. Kuten naapurin Kolehmaisen. Koskaan ei voi tietää, milloin itse tarvitsee talkooapua.

– Näin pieni maa pärjää vain, jos soudetaan suunnilleen samaan suuntaan. Eri suuntaan soudettaessa mennään ympyrää. Kannattaa muistaa, miten ennen oli, niin ymmärrämme, kuinka paljon paremmin kaikki nykyään on. Ensimmäiset sata vuotta olivat vasta harjoittelua, Suomi ei ole vielä edes murrosiässä.

Tuomas Kyrö muistuttaa kaiken tapahtuvan varsin vaativissa oloissa.

– Suomi on kylmä, pimeä ja harvaan asuttu maa. Siitä seuraa laadukasta puurakentamista ja eristystaitoa, mutta sosiaalisia taitoja se ei kehitä. Ympäristö ja historian tapahtumat vaikuttavat myös yksilöiden psykohistoriaan.

– Tänä päivänä kuitenkin elämme lattialämmitetyissä taloissa, pimeyttä vastaan on keinovalo ja etäisyydet katosivat atk-verkon myötä. Monelle Tokio on lähempänä kuin Tornio, ja Berliini naapurissa, mutta Perniö kaukana.