Kiusaaminen jättää jäljet
Jim Koskinen ja Marko Annala joutuivat lapsena kiusaamisen kohteeksi kouluissaan. Miten aikuinen voi parhaiten auttaa kiusattua?
Jim Koskinen opiskelee merkonomiksi ja työskentelee ruokakaupassa.
SE ALKOI JO PÄIVÄKODISSA. Ujo silmälasipäinen poika jätettiin leikkien ulkopuolelle. Ensimmäiselle luokalle poika meni pikkukouluun, jossa oli vain peruskoulun ensimmäinen ja toinen luokka. Kaksi poikaa nappasi hänet kohteekseen.
Ensimmäisen ja toisen luokan ajan poika oli jatkuvan nimittelyn, haukkumisen, arvostelun ja ärsyttämisen kohteena. Kolmannelle poika siirtyi isompaan kouluun. Mutta niin siirtyivät kiusaajatkin, ja kiusaaminen jatkui kuudenteen luokkaan saakka. Kiusaaminen loppui vasta, kun pojat menivät eri kouluihin yläasteelle.
Jim Koskinen, 20, ajattelee, että hän oli kiusaajille helppo kohde.
− En hengannut kaveriporukoissa, vaan viihdyin enimmäkseen yksin. Minulla oli siihen aikaan epämuodikkaat Harry Potter -silmälasit ja puhuin hieman änkyttäen.
Ulkonäköön tai käyttäytymiseen liittyvät ominaisuudet ovat joskus kiusaamisen syitä, mutta koulukiusatuksi voi silti joutua kuka tahansa lapsi tai nuori. Joskus kiusaamisen alkamiselle ei ole mitään erityistä kimmoketta, toisinaan kiusatuksi joutuvat he, jotka erottuvat jollain tavalla muista.
"Jos yksikin lapsi tai nuori saa lohtua ja apua tarinastani, niin sen kertominen on kannattanut."
Jim Koskisella oli muutama kaveri koulussa, mutta silti hän jäi mieluiten koulun jälkeen kotiin pelaamaan tietokoneella ja eristäytyi porukasta. Tuntui turvalliselta pysytellä omassa maailmassa. Kiusaaminen nakersi itsetuntoa ja teki olon turvattomaksi. Lohtua hän haki myös ruoasta ja herkkujen syömisestä.
− Minulla ei ollut vahvaa suojakuorta. Olen luonteeltani herkkä, otin kaiken syvälle itseeni ja aloin uskoa, että minussa on jotain vikaa.
Koskinen tuli usein koulusta itkien kotiin ja oli allapäin. Hänen isänsä puuttui asiaan, otti yhteyttä kouluun ja yritti moneen kertaan puhua opettajien ja kiusaajien vanhempien kanssa, jotta kiusaaminen loppuisi. Isän tuki tuntui Koskisesta hyvältä, mutta isän väliintulo ei silti saanut kiusaamista loppumaan kokonaan.
Iso kynnys pyytää apua
Jim Koskinen uskoo, että jos jokaisella lapsella tai nuorella on edes yksi turvallinen aikuinen tai yksi kaveri, joka puolustaa häntä, kiusaamisestakin on huomattavasti helpompi selvitä kuin jos on aivan yksin tilanteessa.
− Minulla oli onneksi hyvä ystävä, ja turvaa toi myös se, että koulun lähellä oli kodin lisäksi mummini koti, jonka luokse sain aina mennä.
Koskisen luokanopettaja vaihtui joka vuosi, eikä luottamusta opettajiin päässyt syntymään. Mannerheimin Lastensuojeluliiton kouluyhteistyön ja digitaalisen nuorisotyön päällikkö Jenni Helenius sanoo, että kouluissa opettajien resurssit huomata ja puuttua kiusaamistilanteisiin ovat rajalliset.
Erityisen vaikeaa aikuisten on huomata netissä, somessa tai viestiryhmissä tapahtuvaa kiusaamista. Se ei välttämättä tule ilmi lainkaan, ellei lapsi itse kerro siitä aikuiselle. Siksi kaikkien aikuisten rooli kiusatuksi joutuneen tukemisessa on suuri.
"Kiusatulle on hurjan tärkeää kuulla, että hän on mielenkiintoinen ja hyvä tyyppi ja hänen kuulumisistaan ollaan kiinnostuneita. Mitä kuuluu? on aina hyvä kysymys."
− Kiusatulle tekee hyvää kuulla jonkun sanovan, että onpa kiva olla kanssasi. Kiusattua ei myöskään pidä nähdä vain kiusaamisen valossa, vaan sanoitetaan, että tilanne on nyt huono, mutta sinä ihmisenä et ole, Helenius sanoo.
Jim Koskinen kertoo, että hän on aina saanut apua, kun on sitä kysynyt. Ongelma on, että hänellä – kuten monella muullakin kiusatuksi joutuneella – on ollut suuri kynnys pyytää apua. Moni lapsi pelkää, että asian esille tuominen pahentaa tilannetta ja antaa huomiota kiusaajalle. Huomiota kun moni kiusaaja kaipaakin.
− Kiusaaminen on vallankäyttöä. Monesti kiusaaja pelkää myös sitä, että joutuu itse kiusatuksi, ellei kiusaa muita, Jenni Helenius sanoo.
Jim Koskisen kohdalla elämä helpottui, kun yläaste alkoi. Hänellä oli kavereita ja koulu sujui. Oireilu alkoi myöhemmin. Muutama vuosi sitten Koskinen sairastui keskivaikeaan masennukseen. Hän sanoo, että sen taustalla oli kiusatuksi joutuminen.
− Kiusaaminen jättää aina jäljet. Opin jo lapsena olemaan varuillani, ja olen aina vähän tuntosarvet pystyssä sosiaalisissa tilanteissa. Edelleen, jos menen vaikka konserttiin tai leffateatteriin, en pysty istumaan keskellä, vaan valitsen reunapaikan, jotta voin tarvittaessa paeta nopeasti.
Masennus oli Jim Koskiselle lopulta silmiä avaava kokemus ja käännepiste, hyvällä tavalla. Se auttoi häntä löytämään itsensä ja huomaamaan, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä.
Koskinen toivoisi, että aikuiset eivät katsoisi tilanteiden ohi, vaan tulisivat rohkeasti ja oma-aloitteisesti väliin, sillä avun pyytäminen voi olla lapselle tai nuorelle ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kiusatuille hän haluaa sanoa, että jokainen muistaisi, ettei kiusaajia tarvitse uskoa.
− Lopulta se kaikki voima on omissa käsissä. Älä anna kiusaajille liikaa valtaa, vaan muista, että sinä itse olet tärkeä ja hyvä. Sitä kiusaajat eivät voi ikinä poistaa.
Kuka tahansa meistä
Marko Annala on muusikko, lauluntekijä ja Mokoma-yhtyeen keulahahmo sekä kirjailija.
Talvella 1985 Marko Annala seisoi kotinsa pihalla paljain jaloin, umpihangessa. Hän yritti vilustuttaa itsensä, ettei tarvitsisi mennä kouluun. Annala oli 13-vuotias ja seitsemännellä luokalla isossa koulussa, johon oli tullut uutena oppilaana pieneltä ala-asteelta.
Yläasteen ensimmäisinä päivinä hän oli sattunut kävelemään keskelle tilannetta, jossa isommat pojat neppailivat pullonkorkkeja toisiaan päin. Yksi korkki osui Annalaan. Se oli hetki, jolloin hän valikoitui 9- ja 10-luokkalaisten poikien kiusaamisen kohteeksi − ilman mitään erityistä syytä.
− En ehtinyt saada yhtään ystävää yläasteen alkaessa, vaan jouduin saman tien kiusatun rooliin. Kukaan ei halunnut olla kaverini, koska kaikki pelkäsivät, että joutuisivat itsekin kiusatuksi, sanoo nyt 48-vuotias Annala.
Koko seiskaluokka meni kiusaamisen sietämisessä ja sen välttelyssä. Arvosanat laskivat. Kiusaaminen oli rankkaa, sekä henkistä että fyysistä. Annalan omin sanoin se oli suunnitelmallista pakottamista tekoihin, joita hän ei olisi halunnut tehdä.
Kun lukuvuosi päättyi, Annala tajusi helpotuksekseen, että kiusaajat siirtyisivät toiseen kouluun. Piina päättyi, mutta vuosi varjosti pitkään Annalan elämää. 13-vuotiaan mieli oli käynyt hyvin synkissä ajatuksissa.
On tavallista, että kiusatuksi joutuneet lapset ja nuoret oireilevat myöhemmin ja kokevat monenlaisia mielenterveysongelmia − etenkin, jos heitä ei ole autettu kokemusten aiheuttamien tunteiden käsittelyssä.
Tunne, ettei ole ainoa kiusattu maailmassa, ja että kokemuksesta voi päästä yli, on merkityksellinen.
Kiusaaminen on vaikuttanut Marko Annalan elämään aikuiseksi saakka ja aiheuttanut muun muassa toistuvaa masennusta ja paniikkikohtauksia. Hän uskoo, että olisi saanut tukea, jos olisi uskaltanut kertoa asiasta jollekulle. Tai jos joku aikuinen olisi puuttunut huomatessaan koulun pihalla epämääräisiä tilanteita, joissa Annala oli alakynnessä muihin nähden.
− Jos olisi ollut edes yksi aikuinen, joka olisi puuttunut ja antanut minulle signaalin, että tuo on väärin ja minä puolustan sinua, sillä olisi ollut iso merkitys.
Annala sanoo, että moni kiusattu, kuten hän itsekin, ajautuu helposti valehtelun kierteeseen. Häpeä kiusatuksi joutumisesta on niin suuri, että joskus tuntuu helpommalta vähätellä tai kieltää tapahtunut.
MLL.n Jenni Heleniuksen mukaan moni lapsi saattaa jättää kertomatta myös siksi, että lapsi ei aina tunnista, mikä on normaalia käytöstä muilta koulukavereilta ja mikä ei. Kaverit ja vahva tarve kuulua porukkaan voivat aiheuttaa sen, että kiusattu tekee myönnytyksiä ja jää mukaan samaan porukkaan tai someryhmään kiusaajiensa kanssa.
Puolusta kiusattua
Kun kiusaamiseen puututaan, tärkeintä olisi ensimmäiseksi suojella kiusattua ja järjestää tilanne niin, ettei tämä joudu kohtaamaan kiusaajaansa.
− Usein kiusaajalle annetaan liikaa huomiota ja yritetään saada tämä rauhoittumaan. Pahimmillaan se vain pönkittää kiusaajan egoa ja pahentaa tilannetta. Pitäisi ensisijaisesti keskittyä kiusatun suojelemiseen ja tukemiseen, Marko Annala sanoo.
Jenni Helenius on samaa mieltä. Tärkeintä on ensimmäiseksi puolustaa ja tukea kiusattua. Olisi myös merkityksellistä, että kiusattu voisi jakaa kokemuksiaan ja tulla kuulluksi ja nähdyksi. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjestää ryhmiä, joissa lapset ja nuoret pääsevät keskustelemaan yhdessä kiusatuksi joutumisesta. Parhaimmillaan ryhmät antavat osallistujalle tilaisuuden ilmaista tunteitaan ja olla oma itsensä ikäistensä seurassa.
"Jos ei koe kuuluvansa ryhmään eikä saa muiden arvostusta koulussa, sellaisia kokemuksia voi saada muualta."
− Se voi silti olla haastavaa, sillä usein kiusatulle jää kytemään huono itsetunto ja ajatus, että minussa on vikaa ja siksi minua varmaan kiusataan muuallakin, Helenius sanoo.
Marko Annalan oma kokemus on, että kiusattu tarvitsee usein tukea pitkään, jopa vuosia. Pelkästään kiusaamisen loppuminen ei riitä, jos se on jo ehtinyt aiheuttaa vahinkoa lapsen tai nuoren kehitykselle, itsetunnolle ja luottamukselle. Myös tunne, ettei ole ainoa kiusattu maailmassa, ja luottamus siihen, että kokemuksista voi päästä yli, ovat merkityksellisiä.
− Olen ollut jo kauan sinut asian kanssa. Ymmärsin aikoinaan terapiassa, että kiusaajat olivat potkineet ulos omaa pahaa oloaan. Pystyin antamaan heille anteeksi.
− Anteeksi antaminen voi monesti olla vaikeaa. Usein kiusaamiseen liittyvien vihan, häpeän ja toivottomuuden tunteiden käsittely kuitenkin edistää toipumista ja auttaa pääsemään eteenpäin, Helenius MLL:sta sanoo.
Marko Annala käsitteli kokemaansa kiusaamista ja masennusta romaanissaan Värityskirja.
Kirja aiheutti ilmestyessään palautevyöryn lukijoilta, joista monet olivat itsekin kiusattuja. Vain yksi viestin lähettäjistä oli itse ollut kiusaaja.
− Palaute kertoi, kuinka tärkeää on avoin puhuminen aiheesta ja omista kokemuksista. Olisi hienoa, jos yksikin lukija olisi kirjan luettuaan lopettanut kiusaamisen tai joku kiusattu olisi saanut rohkeuden pyytää apua.
