Alina Tomnikov: Kotona sain loistaa

TALVISENA SUNNUNTAINA ulkona on pureva pakkanen ja näyttelijä Alina Tomnikov 29, on kääriytynyt suureen villahuiviin. Edellisen päivän hän on viettänyt olosuhteissa, joissa kuka tahansa jännittäisi.

Miljoonayleisön edessä suoran lähetyksen taikaan hyppääminen aiheuttaa ammattinäyttelijällekin vatsanpuruja. Samalla komediasarja Putous on hauskin mahdollinen leikki, elämistä uskalluksen äärirajoilla.

Alina Tomnikovilla riittää vientiä. Viime aikoina hänet on nähty lukuisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, tuoreimpina Cheekin elämästä kertova elokuva Veljeni vartija ja näkövammaisen Donnan nimirooli televisiosarjassa.

Silti hän hihkaisee edelleen innosta saadessaan uuden roolin esitettäväkseen. On nimittäin oikeastaan aikamoinen ihme, että ujosta lapsesta tuli valkokankaiden valloittaja.

ALINA KASVOI Keravalla viisihenkisen perheen esikoisena. Hänellä oli seitsemän vuoden etumatka pikkuveljeen ja -siskoon, joten vanhempien huomio oli taattua.

Hiljattain Alina näki lapsuudestaan isänsä kuvaaman kotivideon, jossa isä leikkasi esikoisensa tukkaa. Valkohapsinen, viisivuotias tyttö istui kiltisti paikallaan, kun sakset muotoilivat pyöristettyä otsatukkaa kulmien päälle.

– Isä oli leikannut sanomalehtiaukeamasta kapan harteilleni. Hiukseni olivat hänen vastuullaan, ja hän leikkasi aina saman pottamallin.

ISÄ TOISTUU Alinan puheissa taajaan. Koko perhe on näyttelijälle tärkeä, mutta isän ja tyttären suhde on erityisen tiivis. Isä, Dmitrij Tomnikov, hoiti tytärtään kotona monta vuotta, kun Alinan äiti oli töissä.

Vanhemmat erosivat, kun Alina oli 12-vuotias, mutta suhde kumpaankin on säilynyt tiiviinä.

– Isä ja äiti asettuivat eronsa jälkeen asumaan puolen kilometrin etäisyydelle toisistaan, joten vierailu molempien luona on ollut helppoa. He asuvat kumpikin edelleen Keravalla ja minä käyn kaupungissa aina kun mahdollista.

Keravalaiset juuret tuntuvat naurattavan ihmisiä.

– Jos sosiaalinen tilanne on kankea tai kiusallinen, riittää, kun venytän vähän ääntämystä ja juttelen Keravasta. Heti rentoutuu!

Alina on katsellut liikuttuneena lapsuuden kotivideoilta myös esiintymisiään. Ujo ja vetäytyvä tyttö syttyy filmillä liekkeihin.

Isä näki tyttärensä tarpeen saada energiansa ulos. Kotona ei koskaan naureskeltu tai ivattu esiintymishaluille, päinvastoin. Kaappiin kertyi kiehtova kokoelma rooliasuja.

– Isä toi minulle Pietarista kettupuvun häntineen ja tassuineen. Välillä olin turkiksissa ja äidin korkkareissa Cruella de Vil 101 dalmatialaista -elokuvasta. Sain olla turvallisessa ympäristössä ihailtu ja huomattu, ja sillä on ollut suuri vaikutus itsetuntooni ja varmasti myös ammatinvalintaani.

KOTONA ALINA sai loistaa ja nauttia huomiosta, mutta koulussa kiusaaminen alkoi jo ensimmäiseltä luokalta. Tytön oli vaikea ymmärtää, miksi hänen venäläisyytensä sai toiset heittelemään jäämurikoilla ja pilkkaamaan.

Rakkaus omaan perintöön eli silti hänen sisällään vahvana jo lapsena. Kiusaaminen ei onnistunut sitä murtamaan, vaikka ryssittely ikävältä tuntuikin.

– En koskaan oppinut häpeämään tai peittelemään taustaani, vaan olin siitä ylpeä. Rakastin perheemme omaa salakieltä ja juttuja. Niihin aikoihin Keravalla ei asunut kovin montaa venäläistä, joten erotuimme joukosta.

Kiusaaminen hellitti lopulta, kun Alina siirtyi kolmannelle luokalle Vantaan Steinerkouluun. Ympärille tuli väkeä, joka rohkaisi luovaa lasta.

Kannustus jatkui kotonakin. Etenkin isä oli taitava keksimään tapoja hoitaa koulu hyvin. Kun luokkakaverit olivat aloittaneet saksan kielen opintonsa jo pari vuotta aikaisemmin, Alinalla oli kirittävää.

"En koskaan oppinut häpeämään tai peittelemään taustaani, vaan olin siitä ylpeä."

Isä hoksasi lähestyä asiaa musiikin keinoin, ja pian kotona raikui Rammstein.

– Se oli ainut saksankielinen bändi, jonka isä tiesi. Hän printtasi sanat saksaksi ja venäjäksi, jotta kielen opiskelu olisi hauskaa! Sanat olivat aika kovaa kamaa nuorelle tytölle, mutta ainakin opiskelukeinosta riittää naurua edelleen.

Rammsteinin lisäksi kotona soivat isän rakastamat venäläiset balladit. Vieläkin Alina pääsee ainutlaatuiseen tunnelmaan, kun hän kääntää nupit kaakkoon ja antaa Georg Otsin laulaa.

Viimeksi vastustamaton himo tunnelmoida lapsuuden aarteiden äärellä iski uudenvuoden aattona, automatkalla poikaystävän kanssa. Ilotulitteet poksuivat taivaalla, ja Alinan rinta oli pakahtua.

– Se musiikki iskee täysillä jonnekin syvälle: tulistun ja liikutun paljon vahvemmin kuin suomalaisen musiikin äärellä ja koen kaikki tunteet väkevinä.

ALAKOULUSSA ALINA liittyi Vekarateatteriin, jotta ujous hellittäisi. Ensimmäiset kerrat teatterin verhoissa omaa vuoroa odottaessa olivat kamalia.

– Olisin tehnyt mitä vain, ettei olisi tarvinnut mennä lavalle. Se oli hirveää!

Lavalla Alinalle aukesi kuitenkin aivan omanlaisensa maailma. Sellainen, jonka hän tajusi.

– Seisoin ihmisten edessä ja huomasin, että minähän tiedän tämän. Ymmärrän, miten juttu toimii! Kaikki tuntui yhtäkkiä helpolta ja sujuvalta. Olin täysin vapaa ujoudestani.

12-vuotiaana Alina pääsi mukaan ammattiteatterin näytelmään Robin Hood. Onnellinen tyttö istui kotona keittiön pöydän ääressä puolitoista tuntia putkeen pajattamassa läpi koko näytelmän repliikit.

Vuorosanojen muistaminen oli Alinalle helppoa, ja hän saikin lopulta toimia näytelmässä kuiskaajana, ulkomuistista. Rytmitajuinen tyttö auttoi myös vanhempia näyttelijöitä opettelemaan koreografioita.

Se, että hänen ympärillään oli rohkaisevia aikuisia, jotka näkivät hänet omana itsenään, oli tuolloin ratkaisevan tärkeää. Samalla tavalla hän haluaa nyt itse olla apuna ja tukena aloitteleville näyttelijöille.

– Itseä kokeneemmilta oppiminen on upeaa. On valtavan tärkeää, että kaikki nuoret saavat tulla katsotuiksi kannustavasti. Auttaminen on parasta elämässä.

ALINA ON perheelleen valtavan kiitollinen siitä, että sai kotona kaksikielisen kasvatuksen. Venäjän kielen täydellinen hallinta on avannut uusia ovia myös elokuvamaailmassa.

Yksi vaikuttavimmista kokemuksista oli vuonna 2016 tarjoutunut mahdollisuus tehdä kansainvälistä uraa. Koko kesän ja syksyn hän suhasi Suomen ja Venäjän väliä saatuaan juonittelevan prinsessa Wilhelmiinan roolin Katariina Suuren vaiheista kertovassa venäläisessä televisiosarjassa.

Itänaapurissa elokuvatähtiin suhtaudutaan suurella kunnioituksella, ja Alinankin ympärillä pyöri lauma assistentteja. Yhdelle piti ilmoittaa, minkä kolmen ruokalajin päivällisistä haluaa, toisen kanssa sovittiin autokyydeistä ja kolmas varasi lentoja.

Neljäs mietti sopimuksia ja viides aikatauluja. Venäjällä näyttelijä ei jonota buffetpöydässä tai kävele lyhyttäkään matkaa studiolle. Autokuski on aina odottamassa.

– Se on iso kontrasti suomalaiseen meininkiin, jossa olen itse vastuussa kaikenlaisista asioista.

Aluksi Alinan oli vaikea asettua erilaiseen työtapaan ja -rytmiin. Säntilliseen tekemiseen tottunut näyttelijä hermoili Moskovan mielipuolisissa ruuhkissa kolminkertaisiksi venyviä automatkoja ja pettäviä aloitusaikatauluja, kunnes ymmärsi, että on heittäydyttävä elämään uudella tavalla.

– Rytmi oli outo, mutta työt tulivat aina tehdyiksi. Vähitellen uskoin, että minut haetaan kyllä, kun minua tarvitaan.

JOS ALINA on Suomessa ollut hieman eksoottinen tapaus venäläisen taustansa vuoksi, Venäjällä hän herättää kiinnostusta vaaleana suomalaisena, joka tuntee Pohjolan kulttuurin ja tavat. Tosin rajan takana on tullut vastaan hupaisiakin hetkiä.

Matkailuohjelma Alina idässä tarjosi hänelle mahdollisuuden etsiä omia slaavilaisia juuriaan ja päivittää ymmärrystään kulttuuristaan tähän päivään. Nauru raikasi kuvauksissa välillä näyttelijän kustannuksella.

– Olen oppinut kieleni ja kulttuurini isän ja isoäitini seurassa. Tunnen kirjat, lorut ja lastenohjelmat, mutta tämän hetken uusista jutuista en ole samalla tavalla tietoinen. Oli upeaa päästä ohjelman myötä tutustumaan itäeurooppalaiseen nuorisokulttuuriin. Tapasin esimerkiksi valkovenäläiset ”duudsonit”, jotka olivat todellisia läppäveikkoja. Oli tosi vaikea seurata milloin kyse on vitsistä ja milloin ei, sillä venäläinen huumorintaju on usein hyvin vähän alleviivaavaa. Minua vedettiin höplästä moneen otteeseen!

"Koti on minulle ultimate-turvapaikka, vaikka muuten ympärillä olisi hulinaa."

Venäläisten seurassa Alina huomaa kertovansa enemmän tarinoita, elehtivänsä isommin ja olevansa ulospäinsuuntautuneempi.

– Sosiaalisten päivien jälkeen tarvitsen oman huoneen ja täyden hiljaisuuden. Olen hyvin uupunut, lueskelen tai lojun telkkarin edessä. En jaksa tuntea, kokea tai puhua mitään.

Kyky sulkea maailma ulkopuolelle on Alinalle tärkeää myös näyttelijänä. Hän antautuu työlleen herkästi ja vilpittömästi kuvausten aikana, mutta osaa kytkeä työ-minän pois päältä vapaalla.

Erityisen tärkeä taito on silloin, kun meneillään on jakso, jossa on erityisen paljon uskallettavaa, kuten nyt Putouksen aikaan.

Luontevimmin irtiotto kiireestä onnistuu kotona. Parasta on, jos saa linnoittautua sohvalle irtokarkkien kanssa tai napata lähikaupasta kassiin poronkäristystä ja muusia.

– Jos ystävä silloin pyytää vaikka avantouinnille, ajattelen ensin, että olisipa ihanaa, ja heti perään, että sellainen on minulle juuri nyt ihan liikaa. Koti on minulle ultimate-turvapaikka, vaikka muuten ympärillä olisi hulinaa.

RAUHALLISET SYVÄLUOTAUKSET minuuteen ovat tutustuttaneet Alinan esimerkiksi veijariin nimeltä Supertarkkailija. Se on tyyppi, joka nousee olkapäälle huutelemaan kamaluuksia, kuten ”Toi oli huono idea! Et ole mitään!” tai ”Luuletko, että joku on kiinnostunut sinusta?”

Supertarkkailija saa Alinan lukkoon tiukassa paikassa tai teilaamaan omat ideansa.

Alina saa kriittisen ankeuttajan vaimennettua harhauttamalla. Kollegat näkevät Alinan hyppimässä, irvistelemässä, pölpöttelemässä ja hassuttelemassa itsekseen ennen kameran eteen astumista.

Toinen toimiva keino pitää mieli kurissa ja lukot poissa on kiitollisuuden harjoittaminen.

– Hyvä mieli voi syntyä, kun vaihdan hymyn tutun bussikuskin kanssa. Silloin muistan, että tästähän elämässä on kysymys. Se voi olla muisto jaetusta naurusta tai lempiruoka kaupan hyllyllä. Mikä tahansa höpö ajatus kelpaa.

Alina on ymmärtänyt, että sisäisen tuomitsijan ääntä ei ehkä voi täysin vaientaa, mutta sille ei saa antaa valtaa.

Vahvuutta on antautua avaamaan itsensä turvallisessa ympäristössä haavoittuvaiseksi ja antaa elettyjen ja koettujen tunteiden tulla.

– Haluan muistaa, että minä riitän juuri tällaisena kuin olen.